Posts in Category: Kirjoitukset
Psykedeelitutkimusaiheisen opinnäytetyökilpailun 2022–2023 voittaja on valittu!
Kiitämme kaikkia osallistujia ja rohkaisemme heitä jatkamaan tutkimustyön parissa!
MDMA-terapia vastatuulessa?
Kirjoittanut: Samuli Kangaslampi
MDMA-avusteista terapiaa vuosikymmeniä tutkineen MAPS-järjestön perustama Lykos Therapeutics -yhtiö haki Yhdysvaltain lääkeviranomaiselta FDA:lta myyntilupaa MDMA:lle psykoterapian yhteydessä traumaperäisen stressihäiriön hoitamiseen helmikuussa. Lupaprosessi on nyt kuitenkin vastatuulessa FDA:n asettaman psykofarmakologisten lääkkeiden neuvonantokomitean viime viikon tiistaina järjestetyn tapaamisen jälkeen.
Komiteaa oli pyydetty käsittelemään kolmea sille asetettua teemaa myyntilupahakemukseen liittyen: 1. Näytön tasoa MDMA:n vaikuttavuudesta traumaperäisen stressihäiriön hoidossa, 2. Näytön tasoa MDMA:n turvallisuudesta traumaperäisen stressihäiriön hoidossa, sekä 3. Potilaiden toimintakyvyn heikkenemisen ja vakavien vahinkojen mahdollisuutta MDMA:ta käytettäessä. Käsittelynsä osana komitea kuuli Lykosin ja FDA:n edustajia sekä kymmeniä muiden tahojen jättämiä kirjallisia ja suullisia kommentteja ja arvioi Lykosin FDA:lle toimittamaa aineistoa.
Keskustelussa useat komitean jäsenistä esittivät huolia etenkin puutteellisesta haittavaikutusten raportoinnista ja ilmenneistä väärinkäytöksistä, potilaiden valikoituneisuudesta ja homogeenisyydestä, epäonnistuneesta sokkouttamisesta, potilaiden odotuksiin liittyvistä vinoumista, sekä MDMA:n väärinkäyttöpotentiaalista. Useimpien asiaa seuranneiden yllätykseksi komitea totesikin lopulta äänin 9–2, ettei olemassa oleva todistusaineisto osoita MDMA-avusteisen terapian olevan vaikuttavaa traumaperäisen stressihäiriön hoidossa ja äänin 10–1, etteivät MDMA:n hyödyt traumaperäisen stressihäiriön hoidossa FDA:n ehdottamien ehtojen puitteissa ylitä siihen liittyviä riskejä.
Komitean äänestysten tulokset ja esittämät huomiot ovat neuvoa antavia, eivätkä ne sido FDA:ta sen päätöksissä. Myöhemmin samalla viikolla ICPR-konferenssissa Haarlemissa puhunut MAPSin johtaja Rick Doblin olikin kohtalaisen optimistinen sen suhteen, että myyntilupa voidaan edelleen saada elokuussa. Doblin piti mahdollisuuksia tähän ”parempina kuin 50–50” ja perusteli näkemystään etenkin sillä, että FDA on ollut kiinteästi mukana määrittelemässä MDMA:n vaikuttavuuden ja turvallisuuden osoittamiseksi tehtyjen tutkimusten muotoa, eivätkä esimerkiksi sokkouttamiseen liittyvät haasteet tulleet sille yllätyksenä.
FDA tekee päätöksensä elokuussa. Silloin selviää, onko Doblin oikeassa, vai siirtyykö MDMA-avusteisen terapian mahdollinen hyväksyminen traumaperäisen stressihäiriön hoitomuodoksi Yhdysvalloissa yhä hamaan tulevaisuuteen.
Samuli Kangaslampi, PsT, on kliinisen psykologian yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa ja vuosina 2023–2024 post doc -tutkija Maastrichtin yliopiston neuropsykologian ja psykofarmakologian laitoksella, jossa hän tutkii etenkin psykedeelien muistivaikutuksia. Hän on Psykedeelitutkimusyhdistyksen hallituksen jäsen.
Psykedeelitutkija, psykiatri Ben Sessa menetti lääkärilupansa vakavan eettisen rikkomuksen vuoksi
Brittiläinen lääketieteellinen tuomioistuin on käsitellyt tapauksen, jonka kohteena on yksi psykedeelitutkimuksen uuden aallon keulakuvista, Psytyn tapahtumassakin kuusi vuotta sitten luennoinut psykiatri Ben Sessa. Tuomioistuimen mukaan Sessa oli rikkonut lääkärinetiikkaansa ryhtymällä seksuaaliseen suhteeseen henkilön kanssa, jota oli aiemmin hoitanut psykiatrina ja ohjannut ketamiinihoitoon. Potilas teki myöhemmin itsemurhan.
Tuomioistuin epäsi Sessalta oikeuden toimia lääkärinä 12 kuukauden ajaksi. Sessa myönsi käsittelyssä esitetyt syytteet ja sanoi tehneensä vakavan virhearvion.
Aiheesta kirjoittaa muun muassa filosofi ja tutkija Jules Evans, jonka johtama Challenging Psychedelic Experiences -projektissa kartoitetaan psykedeelien tuottamia vaikeita kokemuksia. Evans on laajemminkin yksi tämän hetken tärkeimmistä psykedeelien riskien ja haittavaikutusten kartoittajista, ja on peräänkuuluttanut enemmän tutkimusta näistä varjopuolista – muun muassa siksi, että pitää psykedeelejä todella tärkeänä tutkimusalana, johon on suhtauduttava asian ansaitsemalla vakavuudella. Artikkeli löytyy tästä.
Evans kontekstualisoi tapahtunutta myös psykiatrian ja psykoterapian historian näkökulmasta. Evansin mukaan näiden ammattikuntien eettiseen normistoon alettiin vasta 70-luvun jälkeen sisällyttää näkemystä, jonka mukaan ammattilaisen ja potilaan väliset suhteet eivät ole hyväksyttäviä muun muassa niihin liittyvien valta-asetelmien vuoksi. Kuten Evans artikkelissa toteaa, transferenssi ja projektio ovat todellisia ilmiöitä, ja juuri sen vuoksi ammattilaisia koulutetaan olemaan niistä tietoisia ja olemaan käyttämättä ilmiöitä hyväkseen.
Evans pohtii myös tapahtuneen merkitystä psykedeelitutkimuksen kentälle erityisesti siitä näkökulmasta, että Sessa on yksi alan näkyvimmistä hahmoista. Tapaus ei valitettavasti ole ainoa laatuaan, eikä valtaepätasapainojen väärinkäytöksistä tietenkään olla päästy eroon muuallakaan psykiatriassa. Psykedeelien herkistävistä ja defenssejä vaimentavista vaikutuksista johtuen väärinkäytöksiin varautumista ja niiden ehkäisyä voi psykedeelejä hyödyntävien terapiamuotojen kontekstissa pitää erityisen tärkeänä.
Jules Evans luennoi Psytyn webinaarissa maanantaina 29.4. otsikolla “Psychological harms and ethical mishaps in psychedelic culture and industry”. Jos haluat tietää kun tapahtuman rekisteröityminen on käynnissä, voit liittyä jäseneksi tai sähköpostilistallemme.
Evansin artikkeli: https://www.ecstaticintegration.org/p/what-are-the-ethical-implications
Tuomioistuimen päätös kokonaisuudessaan: https://psychedelicalpha.com/wp-content/uploads/2024/03/Sessa-Facts-and-Impairment-FINAL.pdf
MDMA-terapian hyväksyntä lähenee – läpimurto PTSD:n hoidolle vai yksi vaihtoehto muiden joukossa?
Uusimman kolmannen vaiheen kliinisen tutkimuksen tulokset on julkaistu, ja MDMA-avusteinen terapia saatetaan pian hyväksyä traumaperäisen stressihäiriön hoidoksi Yhdysvalloissa. Psykologi, tutkijatohtori Samuli Kangaslampi kommentoi uusimpia tuloksia ja MDMA-avusteisen terapian potentiaalia etenkin jo olemassa oleviin hoitoihin verrattuna.
Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies (MAPS) -järjestön kolmannen vaiheen MAPP2-tutkimuksen tulokset MDMA-avusteisen terapian hyödyntämisestä traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoitoon julkaistiin juuri Nature Medicine -lehdessä. Tutkimuksessa oli mukana 104 kohtalaisesta tai vaikeasta PTSD:stä kärsivää potilasta aiempia tutkimuksia laajemmalla etnisten taustojen kirjolla. Osallistujat olivat kärsineet PTSD:stä keskimäärin 16 vuotta, ja monien tilanteissa oli myös hoitoa tyypillisesti hankaloittavia piirteitä kuten useita traumakokemuksia eri yhteyksissä sekä dissosiatiivista oireilua.
Tämä satunnaistettu, 13 eri tutkimuspaikalla toteutettu kaksoissokkotutkimus osoitti MDMA-avusteisen terapian olevan vaikuttavaa hoitoa PTSD:hen verrattuna ryhmään, joka sai saman terapeuttisen intervention yhdistettynä lumelääkkeeseen. Kolme MDMA-annosta sisältänyt hoito-ohjelma johti siihen, että 71 % osallistujista ei enää täyttänyt PTSD:n diagnostisia kriteereitä, verrattuna 48 prosenttiin lumelääkeryhmässä. MDMA-ryhmässä 46 %:n voitiin katsoa olevan remissiossa (ainakin toistaiseksi ”kokonaan parantuneen” PTSD:stä) verrattuna 21 %:iin lumelääkeryhmästä. Efektin koko PTSD-oireisiin lumeryhmään verrattuna oli d = 0.7 eli kohtalainen ja kliinikon arvioimaan toimintakykyyn d = 0.4 eli pienehkö.
Kuva: MDMA-avusteisen terapian vaikuttavuus PTSD-oireisiin lumelääkeryhmään verrattuna. Mitchell ym. (2023). CC BY 4.0.
Edellisen, 90 koehenkilön MAPP1-tutkimuksen tulokset olivat varsin samansuuntaisia. Myös siinä tutkimuksessa 2/3 osallistujista ei täyttänyt PTSD:n kriteereitä kolmen MDMA-hoitosession jälkeen, efektikoon lumeryhmään verrattuna ollessa hieman suurempi, d = 0.9. Nämä tutkimukset osoittavat vain lyhyen aikavälin vaikuttavuutta. Aiempien, toisen vaiheen tutkimusten pitkäaikaisseurannassa vaikutusten on kuitenkin havaittu säilyvän ja jopa tehostuvan 12 kuukauden seurantaan saakka.
Näiden tutkimusten positiivisten tulosten seurauksena MAPS käynnistää nyt prosessin myyntiluvan saamiseksi MDMA:lle Yhdysvalloissa. Hyväksyntää voidaan realistisesti odottaa vuoden 2024 aikana. Euroopassa on tarpeen tehdä ainakin joitakin erillisiä kolmannen vaiheen tutkimuksia, joten hoitomuodon saapumista tänne saataneen odottaa vielä joitakin vuosia.
MDMA-avusteinen terapia näyttää siis vaikuttavan PTSD-oireisiin paremmin kuin lumelääke yhdistettynä vastaavaan terapiaan. Ero on selkeä ja tilastollisesti merkitsevä, joskaan ei efektikokona tarkasteltuna valtavan suuri. Kuinka hyviä ja kliinisen käytännön kannalta merkittäviä nämä tulokset ovat? Ja millaiseksi MDMA-avusteisen terapia rooli tulevaisuudessa asettuu, jos se hyväksytään traumaperäisen stressihäiriön hoidoksi?
Koska kyse on lääkekehitysprosessista, MAPSin tutkimuksissa MDMA-hoitoa on (epäsuorasti) verrattu lähinnä olemassa oleviin PTSD:n lääkehoitoihin ‒ käytännössä SSRI-tyyppisiin lääkkeisiin, joiden teho oireiden hoidossa onkin melko vaatimaton. PTSD:n hoitoon on kuitenkin kehitetty myös kohtalaisen hyvin toimivia psykologisia interventioita, joista etenkin traumakeskeisiä kognitiivisen käyttäytymisterapian eri muotoja suositellaan ensisijaisiksi hoidoiksi useissa maissa.
MAPP1-tutkimuksen julkaisun yhteydessä Halvorsen ja kollegat (2021) kritisoivatkin MDMA-avusteisen terapian luonnehtimista ”läpimurroksi” siltä pohjalta, että se näyttää olevan vaikuttavampaa kuin muut lääkkeelliset hoidot. He nostivat esiin, että meta-analyysien perusteella olemassa olevien traumakeskeisten hoitojen vaikutukset PTSD:hen ovat efektikokojen ja remissioprosenttien valossa itse asiassa samaa luokkaa tai jopa suurempia suhteessa vertailuryhmiin kuin vaikutukset, joita MAPP1-tutkimus (ja nyt MAPP2-tutkimus) raportoivat MDMA-avusteiselle hoidolle.
Tutkimusten välillä on merkittäviä eroja etenkin osallistujissa ja heidän oireidensa vaikeudessa, vertailuryhmissä sekä käytännön toteutuksessa. Jotta hoitomuotojen vaikuttavuutta voitaisiin luotettavasti vertailla toisiinsa, tulisi toteuttaa vertailevaa tutkimusta, jossa osa osallistujista satunnaistettaisiin MDMA-avusteiseen ja osa ns. perinteiseen hoitoon. Tällaista tutkimusta ei ole vielä kukaan tehnyt. Se olisi tärkeä seuraava askel, jotta tiedettäisiin, onko MDMA-avusteinen terapia todella vaikuttavampaa tai paremmin siedettyä kuin esimerkiksi traumakeskeinen kognitiivinen käyttäytymisterapia, vai onko se lopulta vain yksi, suunnilleen yhtä toimiva, vaihtoehto lisää jo olemassa olevien hoitojen joukkoon.
Uusimmassa tutkimuksessa huomiota herättävät myös lumeryhmässä saadut varsin hyvät hoitotulokset. Lumeryhmässäkin liki puolet keskimäärin 16 vuotta PTSD:stä kärsineistä potilaista sai niin merkittävää helpotusta oireisiinsa, ettei enää täyttänyt häiriön diagnostisia kriteereitä. Tämä siitä huolimatta, että (sokkoutuksen ollessa epätäydellistä) lumeryhmään päätyminen saattaa aiheuttaa potilaissa myös pettymystä siitä, ettei itse saanutkaan paljon odotettua MDMA-hoitoa. Kohtalaista hoitotulosta lumeryhmässä voidaan tulkita merkkinä siitä, että MDMA-hoidon osana käytetty terapeuttinen interventio on sellaisenaan ilman psykoaktiivista ainettakin varsin toimiva ja tervehdyttävä. Toisaalta vaikutukset lumeryhmässä ovat kuitenkin selvästi pienempiä kuin edellä mainituissa, eniten tutkituissa lääkkeettömissä traumakeskeisissä hoidoissa.
Ensisijaisesti monien parantuminen lumeryhmässäkin kuitenkin kertonee siitä, että tärkeintä traumaperäisen stressihäiriön hoidossa olisi se, että kaikki siitä kärsivät saisivat jotakin johdonmukaista, järkevää hoitoa, johon sisältyy paljon henkilökohtaista huomiota ja mahdollisuus käsitellä traumaattisia kokemuksia. PTSD on kohtalaisen hyvin hoidettavissa oleva häiriö, jonka kohdalla suurimpia ongelmia ovat (jollakin tavalla itse traumaan keskittyvään) hoitoon pääsy ja hoidon saavutettavuus.
Tärkein käytännön askel traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivien auttamiseksi olisi siis nopea ja kattava hoitoon, vaikka nykyiseenkin hoitoon, pääsy. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että merkittävä osa potilaista ei hyödy riittävästi tyypillisistä traumakeskeisistä hoitomenetelmistä tai lopettaa tällaiset hoidot kesken. Etenkin heille MDMA-avusteisesta hoidosta tulee toivottavasti lähitulevaisuudessa vaihtoehto myös Suomessa, osoittautui hoitomuoto sitten laajemmassa mittakaavassa erityisen vaikuttavaksi läpimurroksi terapiakentällä tai ei.
Samuli Kangaslampi
Kirjoittaja on psykologi ja psykologian tohtori, kliinisen psykologian yliopistonlehtori Tampereen yliopistolla, vuosina 2023-2024 tutkijatohtori Maastrichtin yliopiston neuropsykologian ja psykofarmakologian laitoksella, ja Psykedeelitutkimusyhdistyksen hallituksen jäsen.
Raportti ja nostoja ICPR 2022 -konferenssista
OPEN Foundation järjesti viidennen kansainvälisen tieteidenvälisen ICPR -psykedeelikonferenssin syyskuussa 2022. Kolmipäiväiseen tapahtumaan kokoontui edustajia muun muassa psykiatrian, psykologian, neurotieteen, antropologian, etnobotanian ja filosofian tieteenaloilta. Konferenssin tarkoituksena oli saattaa yhteen akateemikot, terapeutit, tutkijat, kliinikot, päättäjät, rahoittajat ja muu yleisö. OPEN on järjestänyt konferensseja vuodesta 2010.
Tämän vuoden konferenssissa oli paljon psykedeelitutkimukseen ja yleisesti psykedeeli-ilmiöihin liittyviä teemoja käsiteltävänä. Kolmipäiväinen tapahtuma järjestetiin Amsterdamissa, Haarlemin filharmoniatalossa. Esiintyjien paljouden vuoksi ohjelma oli jaettu kolmeen eri saliin. Virallisen ohjelman lisäksi paikan päällä osallistuville oli tarjolla muun muassa posteriesityksiä ja verkostoitumista. Ohjelmaa pääsi seuraamaan myös livelähetyksenä.
Tähän raporttiin olen valinnut nostaa esiin muutaman konferenssin keskeisistä teemoista. Konferenssissa keskusteltiin klassisten psykedeelien integroinnista länsimaiseen terveydenhuoltoon, alkuperäiskansojen asemasta koskien psykedeeleistä tuotettua tietoa, luonnontieteellisen maailmankuvan ja mystisyyden suhteesta sekä psykedeelien ympärille kasvaneesta ”hypekuplasta.”
Useiden esitelmien pääsisältönä olivat eri psykedeelien terapeuttiset mahdollisuudet. Michelle Baker Jones ja Graham Campbell esimerkiksi luennoivat DMT-avusteisesta terapiasta masennuksen hoidossa. David Erritzoe puhui siitä, miten psilosybiini vertautuu yleiseen masennuslääkkeeseen essitalopraamiin ja miten odotukset vaikuttavat hoidon tehokkuuteen. Tässä tutkimuksessa psilosybiinin ja essitalopraamin masennusta lievittävien vaikutusten välillä ei havaittu merkittäviä eroja ensisijaisen QIDS-SR-16-mittarin mukaan, mutta toissijaiset tulokset suosivat psilosybiiniä.
Myös psykedeelien integroimisesta terveydenhuoltoon nousi paljon kysymyksiä. Kuka saa toimia psykedeeliavusteisen hoidon antajana? Tarvitseeko terapeutilla olla kokemusta psykedeelien vaikutuksesta? Millainen koulutus hoidon antajalla tulee olla? Mihin ongelmiin hoitoa voidaan käyttää? Psykedeelien ja terveydenhuollon aiheympäristöä käsittelevistä esitelmistä muodostunut kokonaiskuva oli, että vastaamattomia kysymyksiä on vielä paljon.
Harva konferenssissa esiintynyt tutkija esitti tutkimustensa tuloksista yksiselitteisiä ja linjaavia johtopäätöksiä. Poikkeuksen teki pitkän linjan tutkija ja yrittäjä, mykologi Paul Stamets, joka nosti esitelmässään esiin väitteitä psykedeelien taipumuksesta vähentää niitä käyttävien alttiutta väkivaltaan ja rikollisuuteen sekä tehdä kaiken kaikkiaan ihmisistä parempia. Hän käsitteli synteettisen psilosybiinin ja psilosybiinisienten käytön eroja ja korosti, että psilosybiinisienissä on satoja molekyylejä, joiden yhteistoiminnan vaikutuksia ei tarkkaan tunneta. Hänen mukaansa psilosybiinin vaikutukset myös muuttuvat, kun se yhdistetään esimerkiksi B3-vitamiiniin (niasiini) tai, kun psilosybiiniä syödään muiden sienten, esimerkiksi siiliorakkaan kanssa. Stametsin mukaan data osoittaa, että psilosybiinin ja psilosybiinisienten muiden alkaloidien hyödyt lisääntyvät synergistisesti, kun ne yhdistetään toisiinsa.
ICPR-konferenssin järjestäjät pyrkivät kutsumaan jokaiseen tapahtumaan myös alkuperäiskansojen edustajia. Kulttuurintutkimuksen alueella esitelmät usein räätälöidään yhteistyössä alkuperäiskansojen edustajien kanssa. Konferenssissa käsiteltyjä kysymyksiä, joihin kulttuurintutkimus pyrkii löytämään vastauksia, ovat muun muassa: Kuka saa esittää alkuperäiskansojen psykedeeliperinteiden tulkintoja? Miten marginaaliväestöt otetaan huomioon sekä psykedeelitutkimuksessa että psykedeeliavusteisten hoitojen suunnittelussa? Miten kulttuurihistoriallista tietoa hyödynnetään psykedeelitutkimuksessa? Miten psykedeelitutkimuksesta tehdään inklusiivisempaa, monimuotoisempaa ja tasa-arvoisempaa? Millaisia vaikutuksia psykedeeleillä mahdollisesti on yksilön poliittisiin ja arvomaailmallisiin näkemyksiin?
Filosofisia keskusteluja ja esitelmiä konferenssissa oli paljon. Mitä on mystisyys psykedeelikokemuksessa? Voiko mystisyyttä mitata? Onko mystisyyttä olemassa, vai voidaanko koko mystisyyden määritelmä asettaa kyseenalaiseksi psykedeelitutkimuksessa? Muun muassa Josjan Zijlmans argumentoi oman esitelmänsä ydinviestinä, että psykedeelitutkimuksessa täytyisi päästä kokonaan eroon mystisyyden käsitteestä. Hänen mukaansa minkään ei psykedeelikokemuksellisuudessa tai -tutkimuksessa tule eikä tarvitse olla määritelty mystiseksi. Luonnontieteellisen fysikalistisen maailmankuvan ja psykedeelien aiheuttamien, toistaiseksi selittämättömien kokemusten yhteensovittaminen vaikutti olevan yksi konferenssin filosofisten keskusteluiden keskeisimpiä teemoja. Naturalismin ja mystiikan lisäksi filosofien keskustelut konferenssissa käsittelivät psykedeelien aiheuttamia persoonallisuuden tilojen ja henkilökohtaisten arvojen, joskus pysyviäkin muutoksia. Konferenssin filosofisista keskusteluista jäi päällimmäiseksi mielikuvaksi, että tutkijat pyrkivät löytämään työkaluja, joilla sovittaa psykedeelien aiheuttamat ilmiöt luonnontieteelliseen viitekehykseen.
Yksi harvoista ilmiöistä, joista ICPR 2022 -konferenssiin osallistuneet tutkijat vaikuttivat suurimmilta osin olevan yhtä mieltä, oli psykedeelien ympärille muodostuneen ”hypekuplan” haitallisuus. Psykedeeleille asetetut odotukset ja uskomukset muokkaavat psykedeelikokemusta. Psykedeelitutkimuksen klassikon, tsekkiläisen psykiatri Stanislav Grofin mukaan ”psykedeelit ovat epätäsmällisiä tietoisuuden vahvistajia.” Konferenssin jokaisena päivänä keskusteltiin siitä, että psykedeelien ympärille kasvanut mielikuvamainonta ja hehkutus aiheuttavat kaikelle objektiiviselle psykedeelitutkimukselle haittaa. Lisäksi monet apua etsivät henkilöt asettavat aivan liian suuret odotukset psykedeeleille ja uskovat niiden olevan ikään kuin hopealuoti kaikkiin heidän ongelmiinsa. Sitä ne eivät ole.
Psykedeeleissä on potentiaalia, mutta vastaamattomia kysymyksiä on vielä paljon. Tutkimusyhteisöstä kantautuva viesti on selvä: malttia tarvitaan. On vielä paljon selvitettävää.
Tuomas Kuusisto
Tuomas Kuusisto on juuri valmistumassa kulttuuriantropologian maisteriksi. Gradussaan hän käsitteli toimijuutta ja kasvinäkökulmahypoteesia psykedeelien antropologisessa tutkimuskirjallisuudessa.
Ketamiini ja kumppanit – muutama sana uusista ja lupaavista masennuslääkkeistä
Proviisori Samuel Kohtala (FaT) kirjoittaa blogissamme anesteettien ja psykedeelien masennushoitopotentiaalista. Ketamiini on dissosiatiivinen anesteetti, joka hyväksyttiin ihmiskäyttöön yli 50 vuotta sitten. Kuitenkin vasta 2000-luvulla on saatu selvyyttä sen nopeasti masennusta lievittävistä vaikutuksista. Kohtala nostaa esiin, että vastaavia vaikutuksia saattaa olla muillakin anesteeteilla – esimerkiksi isofluraanilla, propofolilla sekä ilokaasulla.
Aliarvioimmeko psykedeelien potentiaalia?
Tutkijatohtori, psykiatriaan erikoistuva lääkäri Jani Kajanoja kirjoitti meille psykiatrian ja psykedeelien kohtaamista käsittelevän vierasblogauksen. Tutkimuseettisten periaatteiden oleellinen tarkoitus on varmistaa, ettei tutkimus aiheuta tutkittaville kohtuutonta haittaa potentiaalisiin hyötyihin nähden. Kajanoja katsoo, ettei tähän asti kertynyt näyttö anna syytä pitää psykedeelien annostelua hallituissa olosuhteissa erityisen vaarallisena ja kysyy toisaalta, voiko tutkimatta jättäminenkin olla epäeettistä – etenkin kun käytössä olevat lääkkeet eivät auta läheskään kaikkia mielenterveysongelmista kärsiviä.
Sana “psykedeeli” tulee Kreikan kielen sanoista psyche (mieli, sielu) ja delein (paljastaa). Termi viittaa tajunnantilaa voimakkaasti muuttaviin aineisiin, joita monet kulttuurit ovat vuosisatojen ajan käyttäneet seremoniallisiin ja parantaviin tarkoituksiin. Klassisiin psykedeeleihin kuuluvat ”taikasienten” sisältämä psilosybiini, meskaliini, dimetyylitryptamiini (DMT) ja 1940-luvulla syntetisoitu LSD. Usein mukaan lasketaan myös MDMA tai ekstaasi, jonka vaikutukset kuitenkin hieman poikkeavat edellisistä. Näistä kaikki luokitellaan nykyään laittomiksi huumeiksi, mutta erityisesti LSD:tä, jonka vaikutukset kemisti Albert Hofmann löysi vahingossa potentiaalisia migreenilääkkeitä etsiessään, tutkittiin terapiakäytössä innokkaasti 50- ja 60-luvuilla ennen aineen kieltämistä. 2000-luvulla psykedeelejä koskevan lääketieteellisen tutkimuksen määrä on noussut räjähdysmäisesti. Alustavat, pienillä aineistoilla tehdyt tutkimustulokset ovat olleet vaikuttavia: nopeita ja pitkäaikaisia hyötyjä on raportoitu mm. masennuksen, ahdistuneisuuden ja traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoidossa.
Pohdin tässä kirjoituksessa psykiatrian ja mielenterveysongelmien nykyisten hoitojen ongelmia, psykedeelitutkimuksen haasteita ja turvallisuutta sekä psykedeelien potentiaalia mielenterveyden hoidossa.
Miksi psykiatria tarvitsee uusia hoitoja?
Mielenterveyden häiriöt koskettavat vuosittain yli viidesosaa suomalaisista. Masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt sekä päihdeongelmat ovat näistä yleisimpiä. Mielenterveysongelmat laskevat radikaalisti elämänlaatua ja usein myös eliniänodotetta, ja pahimmillaan johtavat itsemurhaan. Ne ovat myös yleisin pitkäaikaisen työkyvyttömyyden syy ja aiheuttavat näin valtavan määrän kustannuksia yhteiskunnalle.
Yleisimpiä mielenterveyshäiriöitä hoidetaan useimmiten mieliala- tai muilla psyykenlääkkeillä, keskusteluhoidolla, psykoterapialla, tai näiden yhdistelmällä. Vaikeammissa ja pitkittyneissä tapauksissa voidaan käyttää ns. neuromodulaatiohoitoja, esimerkiksi aivojen sähköhoitoa, transkraniaalista magneettistimulaatiota (TMS) tai ketamiinihoitoa. Keskityn tässä kirjoituksessa nykyisten hoitojen rajoituksiin ja ongelmiin, ja yritän siten perustella, miksi psykiatria mielestäni tarvitsee kipeästi uudenlaisia hoitoja.
Ensinnäkin on selvää, että merkittävä osa potilaista ei hyödy lääkkeistä. Masennuslääkkeiden vaikutus oireisiin on meta-analyysien mukaan parhaimmillaankin pieni ellei täysin olematon [1–4], ja joidenkin tutkijoiden mielestä jopa haitallinen [5]. Lääkkeiden pitkäaikaishyödyistä on vähän ja osittain ristiriitaista tietoa [5–7]. Olen useasti todistanut lääkkeistä olevan yksittäistapauksissa suurtakin apua varsinkin muuhun hoitoon yhdistettynä, mutta valitettavan usein vaikutus jää mitättömäksi.
Masennuksen lääkehoitoon liittyy kuitenkin myös mielenkiintoisempi ongelma, jota mielestäni ei oteta riittävän vakavasti. Kliininen kokemus ja tutkimusnäyttö osoittavat, että huomattavan moni ei pidä masennuslääkkeiden vaikutuksesta [8, 9]. Olen monesti kuullut, että masennuslääkkeet todella helpottavat oireita, mutta samalla vievät jotain oleellista pois. Moni ei koe olevansa oma itsensä lääkityksen vaikutuksen alaisena. Tunteiden latistuminen, apatia, seksuaalinen haluttomuus ja painonnousu ovat yleisiä psyykenlääkkeiden haittavaikutuksia [8, 9]. Siksi myös lääkehoidosta kieltäytyvien tahtoa tulee kunnioittaa.
Usein lääkitys pyritään kuitenkin yhdistämään psykoterapiaan, tai ainakin keskustelukäynteihin. Terapian vaikutusta mielenterveysongelmiin on tutkimuksissa monimutkaisempaa arvioida, mutta sekään ei usein paranna oireita pitkäaikaisesti. Tämän lisäksi psykoterapia on intensiivinen, henkisiä ja taloudellisia resursseja vaativa hoitomuoto, jonka kustannukset yhteiskunnalle ovat suuret. Vastaavia rajoitteita liittyy neuromodulaatiohoitoihin, joista monet saavat nopean ja radikaalinkin helpotuksen esimerkiksi vakaviin masennusoireisiin ja itsetuhoisuuteen: Nämä hoidot vaativat paljon resursseja ja pitkää ylläpitohoitoa, ja ovat siten saatavilla vain pienelle osalle potilaista. Ylläpitohoidon loppuessa psyykkiset oireet valitettavan usein palaavat.
En halua maalata nykyhoidoista liian negatiivista kuvaa. On kuitenkin selvää, että tarvitsemme uusia ideoita niiden ihmisten hoitamiseen, jotka eivät saa apua mistään tarjolla olevasta hoitomuodosta – varsinkin kun psykiatrisen hoidon tarve näyttää jatkuvasti kasvavan.
Psykedeelien turvallisuudesta
Vaikka psykedeelitutkimuksen uuteen aaltoon on suhtauduttu pääasiassa positiivisesti, aihe herättää myös epäilyksiä. Helsingin yliopiston psykiatrian professori Erkki Isometsä kirjoitti aiheesta viime vuonna katsauksen, jossa hän toteaa, että ”Jo ajatus psilosybiinin ja ekstaasin käyttämisestä hoitokeinoina varmaan hirvittää useimpia lääkäreitä”. Hän korostaa psykedeelien väärinkäyttöpotentiaalia ja mahdollisia vakavia haittavaikutuksia [10].
On ymmärrettävää ajatella, että huumeiksi luokiteltujen aineiden tutkiminen psykiatrian hoitokeinona olisi kyseenalaista, ehkä jopa vastuutonta. Lääkevalikoimaamme kuitenkin kuuluu tälläkin hetkellä useita psykoaktiivisia aineita, joiden laiton päihdekäyttö on hyvin tavallista. Esimerkkejä tällaisista ovat amfetamiinipohjaiset stimulantit, rauhoittavat lääkkeet ja opioidit. Tietyn aineen laittomuus onkin juridinen ja huumepoliittinen, ei lääketieteellinen asia.
Miten turvallisia terapiatutkimusten kohteena olevat psykedeelit sitten ovat? Fyysisellä tasolla psykedeeleillä vaikuttaa terapiakontekstissa olevan vain vähäisiä haittoja. Pahoinvointi ja huimaus ovat suhteellisen yleisiä mutta useimmiten melko lieviä sivuvaikutuksia. Myös muutokset verenpaineessa ja sykkeessä ovat tutkimusten mukaan maltillisia, eikä psykedeelien käyttöön liity elinvaurioita, haitallisia aivomuutoksia tai merkittävää riippuvuuspotentiaalia [11, 12]. Sen sijaan psyykkisesti vaikeat kokemukset ovat yleisiä. Näihin kuuluvat ahdistuneisuus, pelko, epämiellyttävät keholliset tuntemukset, ja pahimmillaan psykoottiset oireet kuten paranoia ja harhaluulot. Näistä valtaosa on nopeasti ohimeneviä, mutta harvinaisissa tapauksissa ne voivat pitkittyä. Tällaiset vaikutukset vaikuttavat kuitenkin olevan paljon harvinaisempia, kun ihminen valmistellaan asianmukaisesti kokemukseen, ja se toteutetaan turvallisessa, rauhallisessa ympäristössä. Tuhansien potilaiden joukossa, jotka saivat psykedeeliterapiaa 50- ja 60-luvuilla, vakavat haittavaikutukset näyttävät olleen erittäin harvinaisia, ja vuonna 2018 julkaistun katsauksen mukaan niitä ei viime 2000-luvun kliinisissä tutkimusolosuhteissa olla todettu yhtäkään [12].
Turvallisuutta ajatellen psykedeeleihin liittyy nykyhoitoihin verrattuna myös merkittävä vahvuus, eli käyttökertojen vähäinen määrä. Psykedeelit ovat tutkimuksissa lieventäneet pitkäaikaisesti psykiatrisia oireita vain 1–3 käyttökerran jälkeen. Mielialalääkkeitä taas käytetään päivittäin, useimmiten vuosien ajan, mikä osaltaan altistaa haittavaikutuksille.
Tutkimuseettisten periaatteiden oleellinen tarkoitus on varmistaa, ettei tutkimus aiheuta tutkittaville kohtuutonta haittaa potentiaalisiin hyötyihin nähden. Turvallisuustutkimus on siis ilmiselvästi tärkeää. Tähän asti kertynyt näyttö ei kuitenkaan mielestäni anna syytä pitää psykedeelien annostelua hallituissa olosuhteissa erityisen vaarallisena. Lisäksi tutkimusetiikan näkökulman voi kääntää myös toisinpäin, ja kysyä, milloin tutkimatta jättäminen on epäeettistä. Jos laadukas tutkimus voi johtaa merkittävään kärsimyksen vähenemiseen, sen toteuttaminen voidaan nähdä moraalisena velvollisuutena [13]. Mielenterveysongelmien yleisyyden, vakavuuden ja olemassa olevien hoitojen ongelmien vuoksi moraalinen velvollisuus uusien hoitomuotojen tutkimiseen on erityisen painava.
Lumeryhmän haasteet
Toinen yleinen kritiikki koskien psykedeelitutkimuksia on lumeryhmän puuttuminen ja sokkoutuksen ongelmat. Satunnaistettu, kontrolloitu tutkimus, jossa vertailuna käytetään usein plasebo- eli lumeryhmää, on lääketieteellisten tutkimusten kultainen standardi. Lumeryhmää käytetään erottelemaan hoidon ”oikea” tai oletettu vaikutus muista, ”satunnaisista” tekijöistä. Lumevaikutus perustuu muun muassa tutkittavan odotuksiin omasta paranemisestaan. Tätä havainnollistavat esimerkiksi tutkimukset, jotka ovat osoittaneet masennuslääkkeiden toimivan huonommin, jos tutkittava luulee saavansa lumetta [14].
Lumevaikutusta ei ole helppo tutkia psykiatriassa. Masennuslääkkeillä on huomattavia sivuvaikutuksia varsinkin hoidon alkuvaiheessa. Jos vertailuryhmälle annetaan tabletti, jolla ei ole mitään vaikutusta, osa tutkittavista saattaa ymmärtää kuuluvansa vertailuryhmään, mikä itsessään vaikuttaa tutkimuksen tuloksiin [15]. Tämä ongelma voidaan ratkaista antamalla vertailuryhmälle lääkettä, jolla on vastaavia sivuvaikutuksia, mutta ei suoria vaikutusta psykiatrisiin oireisiin. Psykedeelitutkimuksessa asetelma vaikeutuu kuitenkin entisestään. Psykedeelien hyödyt perustuvat oletettavasti niiden aiheuttamaan muuntuneeseen tajunnantilaan [16, 17]. Miten lumevaikutusta on mahdollista kontrolloida tällaisessa tapauksessa? Ongelmaan on kehitetty monenlaisia ratkaisuja, joista mikään ei ole täydellinen, mutta niistä kaikki ovat mielestäni perusteltuja. Voimme esimerkiksi antaa vertailuryhmälle pienemmän annoksen psykedeeliä tai jotain muuta psykoaktiivista ainetta, jolloin tutkittavan on vaikeampi erottaa, kumpaan ryhmään hän kuuluu.
Lumeryhmä ei myöskään ole aina välttämätön, varsinkaan silloin kun samaan ongelmaan on jo olemassa vakiintuneita hoitomuotoja. Kontrolliryhmänä voidaan yksinkertaisesti käyttää perinteistä masennuslääkehoitoa, kuten tuoreessa New England Journal of Medicinessa julkaistussa tutkimuksessa tehtiin [18]. Tässä psilosybiini lievitti masennusoireita vähintään yhtä hyvin – ja monilla mittareilla paremmin – kuin yleisimmin käytetty masennuslääke essitalopraami. Näin saadaan ”oikean elämän” vertailevaa tietoa eri hoitomuotojen hyödyistä. Tässäkin tapauksessa tutkittavien ennakkoasenteet eri hoitojen paremmuudesta voivat toki vääristää tuloksia.
Kukaan ei ole vielä keksinyt täydellistä tapaa ratkaista lume- ja sokkoutusongelmat psykedeelitutkimuksessa. Itse ajattelen, että täydellistä ratkaisua tuskin onkaan, mutta aika näyttää.
Psykedeelinen vallankumous?
Suomen tutkimusluvista riippumatta ennustan, että psykedeelit tulevat saamaan laillisen lääkkeen statuksen Suomessakin vielä tällä vuosikymmenellä. Uusia tuloksia ja katsauksia julkaistaan lähes kuukausittain parhaissa lääketieteen lehdissä. Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto (FDA) on jo myöntänyt psilosybiinille ja MDMA:lle Läpimurtoterapia-luokituksen nopeuttaakseen tutkimusten ja lääkelupien etenemistä. Tällainen status myönnetään lääkeaineille, joiden tarkoitus on hoitaa vakavia sairauksia, ja jotka alustavasti osoittavat parempaa tehoa nykyisiin hoitoihin verrattuna.
On kiinnostava kysymys, miten länsimainen mielenterveyskäsitys sopii yhteen psykedeelien kaltaisen hoitomuodon kanssa. Kuten mainitsin ylempänä, psykoaktiivisten aineiden käyttö sinänsä ei ole psykiatriassa uusi asia. Psykedeelien erityispiirteet tekevät niistä kuitenkin täysin uudenlaisen hoitomenetelmän. Kulttuureissa, joissa psykedeelejä on käytetty, niihin on suhtauduttu äärimmäisellä kunnioituksella, ja niiden käyttö on rajattu uskonnollisiin seremonioihin ja tärkeisiin rituaaleihin [19, 20]. Väli- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansat kutsuvat psilosybiinisieniä nimellä ”Jumalten liha” (Teonanacatl). Psykedeelisiä kasveja on pidetty opettajina, elävinä olentoina, joilta pyydetään apua elämän ongelmiin tai parannusta sairauksiin [19, 20].
Ajatteli näistä uskomuksista mitä tahansa, tutkimuksissa on havaittu, että psykedeeleillä saadaan melko luotettavasti aikaan nk. mystinen kokemus. Tällä tarkoitetaan kokemusta syvästä yhteydestä maailman kanssa, oman kehon ja mielen rajojen hälvenemisestä sekä pyhyydestä, äärettömyydestä ja syvemmästä ymmärryksestä koskien todellisuuden luonnetta [21, 22]. Yksittäisissä tutkimuksissa psykedeelien on myös todettu lisänneen läheisyyden tunnetta muihin ihmisiin, kiitollisuuden ja merkityksellisyyden kokemusta elämää kohtaan, empatiaa, sosiaalisuutta ja luontoyhteyttä [23–25]. Koehenkilöt ovat kuvanneet psykedeelikokemustaan yhdeksi elämänsä merkityksellisimmistä tapahtumista [21]. Myös psykedeelien vaikutukset tunteisiin ja niiden käsittelyyn näyttävät eroavan nykyisistä lääkehoidoista. Perinteisen masennuslääkehoidon yleinen koettu haittavaikutus on tunteiden latistuminen tai niiden intensiteetin väheneminen. Psykedeelit puolestaan näyttävät herkistävän voimakkaille ja vaikeillekin tunteille, mikä yleensä koetaan hyödyllisenä myöhemmän hyvinvoinnin ja itseymmärryksen kannalta [26].
Psykedeeleillä on siis hämmentävän laajoja vaikutuksia, jotka eivät rajoitu psykiatristen oireiden lieventämiseen. Jostain tuntemattomasta syystä ihmiset kokevat psykedeelien katalysoimana muutoksia ajattelutavoissaan, suhtautumisessaan itseen ja maailmaan ja jopa persoonallisuudenpiirteissään. Ymmärrettävästi näin laajat vaikutukset saavat monet varpailleen. Psykedeelien kieltäminen 1960-luvulla olikin osaksi vastareaktiota siihen, että LSD:stä tuli vastakulttuurin ikoni, jonka pelättiin radikalisoivan nuoria vallitsevan yhteiskunnan normeja vastaan. Ironisesti uudet tutkimukset viittaavat siihen, että psykedeeleillä todella saattaa olla potentiaalia muuttaa ihmisen arvomaailmaa, asenteita ja jopa poliittisia näkemyksiä [23, 25–27]. Kiinnostava kysymys on, onko tällainen muutos toivottavaa?
Länsimaista psykiatriaa on laajasti kritisoitu sen aivo- ja biologiakeskeisyydestä sekä yksipuolisesta keskittymisestä yksilön oireiden hillitsemiseen [28, 29, 31, 32]. Miten hyvin psykedeelien vaikutus soveltuu perinteiseen psykiatrian viitekehykseen? Olemme tottuneet ajattelemaan, että hoitava lääke tehoaa pureutumalla sairauden biologiseen mekanismiin. Psykedeelien tapauksessa parantava vaikutus kuitenkin näyttää ainakin subjektiivisesti perustuvan muuntuneeseen tajunnantilaan, joka mahdollistaa uudenlaisia näkökulmia, merkityksiä, ja syvempää itsereflektiota [16, 17].
Entä jos osoittautuisi, ettei psykedeeleistä olekaan merkittävää apua psykiatrisiin häiriöihin, mutta niiden vaikutukset koettaisiin siitä huolimatta arvokkaaksi, merkitykselliseksi, itseymmärrystä ja hyvinvointia lisääväksi? Voimmeko oppia jotain alkuperäiskansojen ajattelutavoista psykedeelien suhteen? Samanistisissa traditioissa parantaminen ei usein viittaa yksinkertaisen taudinaiheuttajan tai sairausmekanismin hävittämiseen, vaan kokonaisvaltaisempaan prosessiin, joka pyrkii ”hoitamaan” ihmisen suhdetta itseensä, joskus hänen koko perheeseensä ja ympäristöönsä [19, 20, 30]. Lääketieteellinen sairausmalli, jossa psyykkiset ongelmat käsitteellistetään yksilössä sijaitseviksi sairauksiksi tai haavoittuvuuksiksi, onkin vain yksi, länsimaisen kulttuurimme kontekstissa syntynyt tapa ymmärtää mieltä. Inhimillinen kärsimys on moniulotteinen, elävä ilmiö, jota ei voida yksinkertaistaa diagnoosikoodeihin ja biologisiin tekijöihin [29, 31–34].
Oma näkemykseni on, että mielenterveysongelmien hoidossa olisi syytä huomioida nykyistä enemmän ihmisen historian ja elämäntilanteen, maailmankuvan, näkemysten ja asenteiden roolia. Kulttuurimme on pitkään pohjautunut individualistisille ja materialistisille arvoille, mikä on tapahtunut yhteisöllisyyden ja kestävän kehityksen kustannuksella. Tällä kehityksellä on todennäköisesti osansa mielenterveysongelmien yleistymisessä [34–35]. Henkilökohtainen kokemukseni masennuksesta on, että se liittyy nimenomaan jonkinlaiseen yhteyden katkeamiseen – yhteyden kehoon, tunteisiin, muihin ihmisiin ja luontoon, sekä elämän merkityksellisyyteen. Ajattelen, että saavuttaaksemme kestäviä ratkaisuja pahoinvointiimme, meidän tulee uudelleenarvioida suhteemme ihmisyhteisöön ja ympäröivään maailmaan. Jos psykedeelit voivat auttaa tässä kehityksessä, niin pidän sitä valtavasti tärkeämpänä kuin pelkkää psykiatristen oireiden lievittämistä yksilötasolla.
Jani Kajanoja
Tutkijatohtori, psykiatriaan erikoistuva lääkäri
Janin blogi: https://janikajanoja.fi/
Lähteet
1. Cipriani et al. (2018). Comparative efficacy and acceptability of 21 antidepressant drugs for the acute treatment of adults with major depressive disorder: a systematic review and network meta-analysis. The Lancet, 391(10128), 1357–1366.
2. Munkholm et al. (2019). Considering the methodological limitations in the evidence base of antidepressants for depression: a reanalysis of a network meta-analysis. BMJ Open, 9(6), e024886.
3. Kirsch et al. (2008). Initial severity and antidepressant benefits: a meta-analysis of data submitted to the Food and Drug Administration. PLoS Medicine, 5(2), e45.
4. Jakobsen et al. (2017). Selective serotonin reuptake inhibitors versus placebo in patients with major depressive disorder. A systematic review with meta-analysis and Trial Sequential Analysis. BMC Psychiatry, 17(1), 58.
5. Warren (2020). The trouble with antidepressants: why the evidence overplays benefits and underplays risks, British Medical Journal
6. Fava, G. A. (2020). May antidepressant drugs worsen the conditions they are supposed to treat? The clinical foundations of the oppositional model of tolerance. Therapeutic Advances in Psychopharmacology
7. Zhou et al. (2020). Effects of antidepressant medicines on preventing relapse of unipolar depression: a pooled analysis of parametric survival curves. Psychological Medicine, 1–9.
8. Read et al. (2014). Adverse emotional and interpersonal effects reported by 1829 New Zealanders while taking antidepressants. Psychiatry Research, 216(1), 67–73.
9. Hughes et al. (2017). Adverse effects and treatment satisfaction among online users of four antidepressants. Psychiatry Research, 255, 78–86.
10. Isometsä, E. (2020). Onko huumeesta hoidoksi? Duodecim; Laaketieteellinen Aikakauskirja, 136(13), 1511–1513.
11. Johnson et al. (2008). Human hallucinogen research: guidelines for safety. Journal of Psychopharmacology , 22(6), 603–620.
12. Dos Santos et al. (2018). Efficacy, tolerability, and safety of serotonergic psychedelics for the management of mood, anxiety, and substance-use disorders: a systematic review of systematic reviews. Expert Review of Clinical Pharmacology, 11(9), 889–902.
13. Harris, J. (2005). Scientific research is a moral duty. Journal of Medical Ethics, 31(4), 242–248.
14. Curkovic, M., & Kosec, A. (2019). Significance of Participants’ Expectations in Managing the Placebo Effect in Antidepressant Research. In Frontiers in Psychiatry (Vol. 10).
15. Mora, M. S., Nestoriuc, Y., & Rief, W. (2011). Lessons learned from placebo groups in antidepressant trials. Philosophical Transactions of the Royal Society of London. Series B, Biological Sciences, 366(1572), 1879–1888.
16. Roseman, L., Nutt, D. J., & Carhart-Harris, R. L. (2017). Quality of Acute Psychedelic Experience Predicts Therapeutic Efficacy of Psilocybin for Treatment-Resistant Depression. Frontiers in Pharmacology, 8, 974.
17. Forstmann, M. et al. (2020). Transformative experience and social connectedness mediate the mood-enhancing effects of psychedelic use in naturalistic settings. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 117(5), 2338–2346.
18. Carhart-Harris, R. et al. (2021). Trial of Psilocybin versus Escitalopram for Depression. The New England Journal of Medicine, 384(15), 1402–1411.
19. Fotiou, E. (2019). The role of Indigenous knowledges in psychedelic science. Journal of Psychedelic Studies, 4(1), 16–23.
20. Bia Labate – Honoring the Indigenous Roots of the Psychedelic Movement. https://cswr.hds.harvard.edu/news/2021/03/18/honoring-indigenous-roots-psychedelic-movement
21. Griffiths, R. R. et al. (2006). Psilocybin can occasion mystical-type experiences having substantial and sustained personal meaning and spiritual significance. Psychopharmacology, 187(3), 268–283
22. Liechti, M. E. et al. (2017). Alterations of consciousness and mystical-type experiences after acute LSD in humans. Psychopharmacology, 234(9-10), 1499–1510.
23. Griffiths, R. R. et al. (2018). Psilocybin-occasioned mystical-type experience in combination with meditation and other spiritual practices produces enduring positive changes in psychological functioning and in trait measures of prosocial attitudes and behaviors. Journal of Psychopharmacology , 32(1), 49–69.
24. Lebedev et al. (2016). LSD-induced entropic brain activity predicts subsequent personality change. In Human Brain Mapping (Vol. 37, Issue 9, pp. 3203–3213).
25. Lyons, T., & Carhart-Harris, R. L. (2018). Increased nature relatedness and decreased authoritarian political views after psilocybin for treatment-resistant depression. Journal of Psychopharmacology , 32(7), 811–819.
26. Carhart-Harris, R. L., & Friston, K. J. (2019). REBUS and the Anarchic Brain: Toward a Unified Model of the Brain Action of Psychedelics. Pharmacological Reviews, 71(3), 316–344.
27. Nour, M. M., Evans, L., & Carhart-Harris, R. L. (2017). Psychedelics, Personality and Political Perspectives. Journal of Psychoactive Drugs, 49(3), 182–191.
28. Gardner, C., & Kleinman, A. (2019). Medicine and the Mind — The Consequences of Psychiatry’s Identity Crisis. In New England Journal of Medicine (Vol. 381, Issue 18, pp. 1697–1699).
29. van Os, J. et al. (2019). The evidence-based group-level symptom-reduction model as the organizing principle for mental health care: time for change? World Psychiatry, 18(1), 88–96.
30. Waldram, J. B. (2000). The efficacy of traditional medicine: current theoretical and methodological issues. Medical Anthropology Quarterly, 14(4), 603–625.
31. Borsboom, D., Cramer, A. O. J., & Kalis, A. (2019). Brain disorders? Not really: Why network structures block reductionism in psychopathology research. The Behavioral and Brain Sciences, 42.
32. Kinderman, P. et al. (2013). Drop the language of disorder. Evidence-Based Mental Health, 16(1), 2–3.
33. Eisenberg, L. (1988). The social construction of mental illness. Psychological Medicine, 18(1), 1–9.
34. Hidaka, B. H. (2012). Depression as a disease of modernity: explanations for increasing prevalence. Journal of Affective Disorders, 140(3), 205–214.
35. Eckersley, R. (2006). Is modern Western culture a health hazard? International Journal of Epidemiology, 35(2), 252–258.
Psykedeeliterapia ja psykiatrian tulevaisuus: Raportti ICPR 2020 -konferenssista
Hollantilaisen OPEN Foundationin järjestämässä monitieteellisessä ICPR 2020 -konferenssissa pohdittiin psykedeelitutkimuksen uusimpia näkymiä. Uudistaako psykedeeliterapia käsityksemme mielenterveysongelmien hoidosta?
Iranista pakolaisena Kanadaan saapunut Pedram Dara oli elänyt vuosia selviytymistilassa. Hän ei kyennyt luottamaan ihmisiin ja pakeni ahdinkoaan töihin, opiskeluun ja parisuhteeseensa. Kun hän tuli isäksi, kaikki hajosi. Dara ei kyennyt tuntemaan mitään vastasyntynyttä lastaan kohtaan, menetti toivonsa ja alkoi hautoa itsemurhaa. Sitten hän näki sattumalta ilmoituksen, jossa etsittiin koehenkilöitä MDMA-avusteiseen psykoterapiaan. Ensimmäinen hoitokerta oli käänteentekevä: hän löysi uudenlaisen lähestymistavan traumaperäiseen stressihäiriöönsä, jonka syntymiseen olivat vaikuttaneet hänen kokemuksensa kotimaansa Iranin ahdistavasta poliittisesta tilanteesta sekä myöhempi pakolaisuutensa. Hän koki syvällistä turvallisuuden tunnetta ja löysi uusia voimavaroja. Terapia auttoi Daraa saamaan yhteyden lapseensa ja tuntemaan iloa. Ennen kaikkea hän huomasi kykenevänsä tekemään valintoja elämässään sen sijaan, että olisi seurannut vanhoja toimintamallejaan. Dara kertoi haastattelussa suunnittelevansa tutkimuskoehenkilöiden kokemuksiin keskittynyttä podcast-sarjaa.
Neljä vuosikymmentä Ruususen unta nukkunut psykedeelitutkimus on herännyt. Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Alankomaissa, Iso-Britanniassa ja muualla tehdyt tutkimukset vihjaavat, että psykedeeliavusteisesta terapiasta voisi olla apua esimerkiksi masennuksen, ahdistuksen, traumaperäisen stressihäiriön ja riippuvuuksien hoidossa.
LSD:n, DMT:n ja taikasienten sisältämän psilosybiinin kaltaiset klassiset psykedeelit aiheuttavat voimakkaita muutoksia tietoisuudessa. Tutkimuksissa on tarkasteltu myös empatogeeni MDMA:n ja dissosiatiivi ketamiinin terapeuttista potentiaalia. Psykedeeliavusteinen psykoterapia yhdistää aiemmin erillisinä tai jopa vastakkaisina pidetyt lähestymistavat: neurologiset aivokuvaukset ja mystiset kokemukset, biologispohjaiset ja psykodynaamiset hoidot, aivot ja mielen.
Alan tutkijat kokoontuivat lokakuussa neljättä kertaa järjestettyyn ICPR 2020 -konferenssiin kertomaan tutkimustuloksistaan. Tapahtuma oli tarkoitus järjestää alun perin Haarlemissa Alankomaissa keväällä 2020, mutta koronavirusepidemia sotki suunnitelmat.
”Päätimme siirtää konferenssin syyskuulle, mutta kesän aikana kävi ilmeiseksi, ettei fyysinen tapahtuma olisi mahdollinen”, konferenssin järjestäneen OPEN-säätiön toiminnanjohtaja Joost Breeksema kertoo. ”Mietimme siis kokonaisuuden uusiksi, ja siirsimme tapahtuman verkkoon.”
Tapahtumaa oli järjestämässä myös Tampereen yliopiston jatko-opiskelija Aleksi Hupli. Hän toimi sisällöntuottajana, kirjoitti artikkeleita konferenssin verkkosivuille ja editoi videoita.
”Konferenssi järjestettiin verkkoalusta Whovassa ja taisi olla alustan toistaiseksi vilkkain tapahtuma”, hän toteaa. ”Tämä aiheutti myös pieniä teknisiä ongelmia, mutta muuten kaikki sujui mallikkaasti.”
Breekseman mukaan harvoja aiheita on mahdollista tutkia niin monesta näkökulmasta kuin psykedeelejä. Konferenssissa ääneen pääsivät lääketieteen, farmakologian ja neurotieteen alan tutkijoiden lisäksi myös esimerkiksi antropologit, filosofit ja sosiologit. Vieraiden joukossa oli lääkäreitä, mielenterveysalan ammattilaisia, aktivisteja ja psykedeelitutkimuksesta yleisesti kiinnostuneita ihmisiä. Esityksissä ja paneelikeskusteluissa käsiteltiin esimerkiksi tietoisuustutkimusta, psilosybiini-, MDMA- ja LSD-avusteista terapiaa, ketamiinin kliinisiä mahdollisuuksia, psykedeelien mikroannostelua, erilaisia terapiamalleja sekä tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä.
Psykedeelejä pidettiin 1950- ja 1960-luvuilla psykiatrian ihmelääkkeinä. Psykiatrian psykedeelinen tulevaisuus näytti kuitenkin peruuntuneen, kun psykedeeliset yhdisteet kiellettiin vastakulttuurin löydettyä ne. Tutkimus jäädytettiin vuosikymmeniksi, ja psykedeelien terapeuttiset potentiaalit sivuutettiin.
Uusissa tutkimuksissa toistetaan ja laajennetaan 1950- ja 1960-luvulla tehtyjä tutkimuksia nykyaikaisilla metodeilla. Huolellinen seulonta ja psykologinen tuki ovat minimoineet riskit, ja psykedeeliavusteinen psykoterapia onkin osoittautunut turvalliseksi hoitomuodoksi.
”Kasvava mielenterveyskriisi, jota koronapandemia on entisestään pahentanut, oikeastaan pakottaa etsimään erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, ja psykedeelit ovat varteenotettava sellainen”, Hupli toteaa.
Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan noin 40 miljoonaa eurooppalaista kärsii erilaisista masennussairauksista. Psykiatriassa ei ole otettu SSRI-lääkkeiden kehittämisen jälkeen 40 vuoteen käyttöön uusia merkittäviä hoitomenetelmiä, eikä merkittävä osa mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä saa apua nykyisistä hoidoista.
“Nykyinen malli perustuu enemmän stabiloimiselle ja oireiden lievittämiselle”, kertoo psykedeeliterapiaa 1980-luvulta asti tutkinut uraauurtava sveitsiläinen psykiatri ja psykoterapeutti Peter Gasser. ”Psykedeelien edistämän psykologisen prosessin voimakkuus mahdollistaa välittömästi tapahtuvan muutoksen, joka ei edellytä pitkien terapiajaksojen läpikäymistä. Terapiaa kuitenkin tarvitaan, jotta ihmiset kykenevät integroimaan nämä kokemukset elämäänsä.”
Masennuksesta vuosia kärsinyt Matt Jackson kertoi konferenssissa terapiaprosessistaan, jossa hyödynnettiin psilosybiiniä. Jacksonin kokemukset veivät hänet “hurjan mystisiin paikkoihin” ja olivat osin pelottavia. Hän käsitteli seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, ystäviensä menettämistä sekä kyvyttömyyttään surra, ja päätyi lopulta ”massiiviseksi” kuvaamaansa läpimurtoon. Jackson kertoo kyenneensä antamaan anteeksi äidilleen, jolta ei ollut saanut rakkautta ja läheisyyttä, ja kuvaa tunteidensa avautuneen ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen.
Konferenssiin osallistui myös Lontoon Imperial College -yliopiston tutkimusryhmän jäseniä. Ryhmä on tehnyt tutkimuksia magnetoenkefalografialla ja muilla kuvantamismenetelmillä. Niissä on selvinnyt, että psykedeelit lisäävät voimakkaasti yhteyksiä eri aivoalueiden välillä, jolloin niin sanotun lepotilaverkoston (default mode network) vaikutus aivoissa vähenee. Lepotilaverkosto yhdistetään sisäänpäin kääntyneeseen ajatteluun ja huolehtimiseen, ja se on yliaktivoitunut esimerkiksi masennuksen ja ahdistuksen yhteydessä. Psykedeelien parantava vaikutus saattaa perustua siihen, että ne tekevät aivoista muovautuvaisemmat, mikä mahdollistaa uusien merkitysten ja tottumusten muodostamisen.
Bar-Ilanin yliopiston apulaisprofessori Ido Hartogsohn puolestaan esitti konferenssissa ajatuksen psykedeeleistä ”superplasebona”.
”Tuntuu järkevältä olettaa, että vahvistamalla merkityksiä voimme vahvistaa myös plasebovaikutusta”, hän toteaa. ”Psykedeelit voidaan ymmärtää eräänlaiseksi superplaseboksi. Jos hypoteesi pitää paikkansa, sillä on mullistavia seurauksia, sillä plasebovaikutusta voidaan hyödyntää monenlaisten ongelmien hoidossa.”
Psilosybiini- ja MDMA-tutkimukset ovat edenneet kolmanteen tutkimusfaasiin, ja Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA on myöntänyt niille läpimurtohoidon statuksen. Tämä tarkoittaa, että mikäli hoidot osoittautuvat tutkimuksissa toimiviksi, ne voidaan ottaa käyttöön tavallista ripeämmällä aikataululla. Psilosybiinitutkimukset on aloitettu tänä vuonna myös Saksassa ja jopa tiukasta huumepolitiikastaan tunnetussa Ruotsissa.
Breeksema uskoo, että MDMA ja psilosybiini hyväksytään lähivuosina lääkkeiksi. Hartogsohnin mukaan myös suuret lääkeyhtiöt ja sijoittajat ovat kiinnostuneet psykedeeleistä välteltyään aihetta vuosia. Voitontekemiseen tähtäävien toimijoiden osallistuminen psykedeelitutkimuksiin herättää tietenkin kysymyksen siitä, mikä takaa hoitojen tasaveroisen saatavuuden ja kuka hoidoista tulee hyötymään. Toisaalta yksityinen rahoitus on vienyt tutkimusta eteenpäin julkisen rahoituksen ollessa vähäistä.
Tieto psykedeeleihin liittyvistä terapeuttisista mahdollisuuksista leviää myös Suomessa. Duodecim-lehdessä julkaistiin juuri 2000-luvun ensimmäinen vertaisarvioitu suomenkielinen katsaus aiheesta, ja Suomen lääkärilehti julkaisi vuoden 2021 alussa vertaisarvioidun katsauksen MDMA:n hyödyntämisestä traumaperäisen stressihäiriön hoidossa. Monitieteellinen Psykedeelitutkimusyhdistys ry puolestaan on edistänyt vuodesta 2016 alkaen psykedeeleihin liittyvää tieteellistä tutkimusta ja jakanut aiheeseen liittyvää tietoutta.
Alan näkymät ovat avoimet, ja tutkittavaa riittää. Maailmalla tutkimusta tehdään jo monissa suurimmissa yliopistoissa, ja uusia projekteja käynnistetään jatkuvasti. Tämä kehitys näyttää toivottavasti suuntaa myös suomalaiselle tutkimukselle.
”Tuntematonta on paljon enemmän kuin tietoa”, Hartogsohn toteaa.
Mika Pekkola
FT, kirjailija
Jykevä kattaus psykedeelien kulttuurihistoriasta
Kosmos, Kari (2020). Mielen aika – Psykedeelisen kulttuurin historia ja visio.
Mielen aika – Psykedeelisen kulttuurin historia ja visio jäi Kari Kosmoksen (synt. Saaristo) viimeiseksi tuotokseksi. Hän menehtyi imusolmukesyöpään helmikuussa, vain viikkoja kirjan julkaisemisen jälkeen. Millainen teos on tämän runoilijan, toimittajan, muusikon, joogin ja mystikon magnum opus?
Kosmos käsittää laajasti sekä psykedeelin että kulttuurin käsitteet. Kirjassa liikutaankin klassisten psykedeelien lisäksi myös kannabiskulttuurin alueella, ja kulttuuri-ilmiöistä käsitellään niin eri taiteenmuotoja, uskontoa ja hengellisyyttä, tiedettä kuin yhteiskuntaakin. Kyseessä on yleistajuinen tietokirja, jossa kuitenkin kuuluu vahvasti myös kirjoittajan oma ääni. Omakustanteisuus näkyy teoksessa lähinnä kuvituksen puutteena.
Suurin osa kirjasta käy läpi psykedeelien käytön ja käyttäjien sekä keskeisten psykedeelejä tutkineiden ja niistä kirjoittaneiden ja teorisoineiden henkilöiden historiaa. Ajassa liikutaan klassisesta Kreikasta nykypäiviin asti. Runsaimmin tilaa saavat Timothy Learyn, Terence McKennan ja Alexander Shulginin kaltaiset tunnetut hahmot sekä yhdysvaltalainen LSD-inspiroitunut kulttuuri ja toiminta 50–70-luvuilla, mutta kirja kattaa myös vähemmän tunnettuja vaiheita muun muassa peyoten/meskaliinin ja ayahuascan käytön historiasta. Englanniksi suurin osa tästä kulttuurihistoriasta on toki esitetty muissakin teoksissa, esimerkiksi LSD:n osalta Martin A. Lee ja Bruce Shlainin Acid Dreamsissa. Kokonaiskuvauksena psykedeelien (pääosin modernista) historiasta teos on silti kansainvälisestikin poikkeuksellinen, ja suomeksi kyseessä on epäilemättä monipuolisin kuvaus teemasta.
Valintojen ja tulkintojen kautta käy ilmeiseksi, että Kosmos on tutustunut lähdemateriaaliin laajasti. Hän kykenee näin nostamaan esiin myös vähemmän tunnettuja juonteita psykedeelikentästä ja luomaan myös omaperäistä synteesiä. Vaikka monet yksittäiset luvut kustakin teemasta ovat verrattain lyhyitä, kyseessä ei ole pintapuolinen katsaus, vaan melko syväluotaava sukellus psykedeelien ja niiden merkityksen kenttään. Kirjassa näkyy myös kirjoittajan yleissivistys ja kulttuurikentän laaja tuntemus musiikista runouteen.
Etenkin useiden lukujen lopussa kuuluu vahvemmin myös kirjoittajan oma ääni ja näkemys. Kirjan alaotsikon mukaisesti Kosmos pyrkii tislaamaan esittelemistään psykedeelihistorian juonteista, jollei nyt suoranaisesti yhden yhtenäisen vision, niin erilaisia visioita siitä, mitä psykedeelinen kokemus ja psykedeeli-informoitu tapa ajatella ja olla olemassa voisi tarkoittaa ihmisyydelle ja maailmalle. Toisin sanoen kirja ei esittele ainoastaan sitä, miten psykedeelejä on käytetty ja niistä puhuttu, vaan myös miksi, millaisin tavoittein ja tarkoitusperin, ja millä seurauksilla, niin syntyneiden maailmankuvien ja ajatusmallien kuin käytännön johtopäätöstenkin osalta.
Kirjan melko uniikkia antia ovat sen loppupuolen luvut psykedeelisestä ja psykedeelivaikutteisesta musiikista, kuvataiteesta, elokuvasta ja muusta kulttuurista niin maailmalla kuin Suomessakin sekä suomalaisesta ”psykedeeliskenestä” ajalta ennen internetiä. Näistä luvuista jälkimmäisessä Kosmos avaa etenkin zine-henkisten pienlehtien sisältöä hyödyntäen suomalaista 60–90-lukujen psykedeeli- ja kannabiskulttuuria sekä sen yhtymäkohtia muuhun vastavirtakulttuuriin, new age -ajattelun ja muun henkisyyden eri muotoihin, vihreään liikkeeseen ja moneen muuhunkin suuntaan.
Etenkin tässä osuudessa enemmän tai vähemmän tieteellis-rationaalista lukijaa saattaa hiertää Kosmoksen valinta antaa melko runsaasti tilaa ajattelijoille, joiden maailmankuva, epäilemättä osin psykedeelien myötävaikuttamana, on ajautunut pitkälle rajatiedon ja ”avaruuskulttuurin” syövereihin. Kirjailija ei juuri lähde haastamaan tai kyseenalaistamaan esittelemiään ajatuksia, vaikkei toisaalta ilmaise niitä allekirjoittavansakaan, vaan tarjoilee ne sellaisinaan lukijan arvioitavaksi.
Kirjassa ääneen pääsevät kaikkein hapokkaimmat tulkinnat korostavat avoimen keskustelun tärkeyttä siitä, millaisia mullistuksia elämänsuunnassa ja uskomuksissa psykedeelien mahdollisesti suggestiivisuutta ja herkkyyttä lisäävät vaikutukset yhdistettynä voimakkaisiin, henkisiksi tai uskonnolliseksikin tulkittuihin kokemuksiin voivat eri ihmisissä eri aikoina aikaansaada. On selvää, että ympäristö ja sen tarjoamat selitysmallit ohjaavat vahvasti psykedeelikokemusten tulkintaa ja merkitystä, oli kyse sitten 70-luvun suomalaisista new age -piireistä tai 2020-luvun psykedeeliterapiasta. Ilmiötasolla psykedeelien (runsaaseen) käyttöön ja psykedeelikulttuureihin näyttää kuitenkin toisinaan yhdistyvän myös salaliitto- ja rajatietopiireissä ilmenevää kriittisen ajattelun laajenevaa löyhtymistä: Kun yksi totuus sosiaalisesti jaetusta valtavirtatodellisuudestamme tulee kyseenalaiseksi ja epäilyksen kohteeksi, näyttää käyvän helpommaksi alkaa uskoa myös muihin hyvin epätodennäköisiin vaihtoehtokäsityksiin. On toki epäselvää, mikä on ollut psykedeelien osuus kunkin yksittäisen henkilön maailmankuvan muodostumisessa. Psykedeelien valtavirtaistuessa on silti syytä pohtia, millaisissa olosuhteissa ne saattavat edesauttaa vapautuneemman laatikon ulkopuolelle ulottuvan ajattelun ohella – tai sen sijaan – kiinnostusta ja uskoa esimerkiksi energiaparantamiseen, telepatiaan tai Siriuksen interplanetaarisiin sotakouluihin.
Kirjan pääosassa on kulttuuri, ei tiede, mutta myös psykedeeleihin liittyvää tieteellistä tutkimusta käsitellään siellä täällä muun sisällön ohessa sekä lopussa yhden luvun verran tarkemmin. Hyvin laajaa ilmiöskaalaa käsittelevä kirja ei luonnollisestikaan voi päästä täydelliseen tarkkuuteen kaikilta osiltaan, ja muutama asiavirhe kuten tieteellisen termin lipsahdus tuleekin näissä osuuksissa vastaan. Pääosin faktat ovat kuitenkin hallussa myös näiltä osin, ja mahdollisesta tulevaisuuden psykedeeliterapiastakin Kosmoksella on sanansa sanottavana.
Sana oli Kosmoksella todellakin hallussa. Ilmaisu on sujuvaa ja monet sanavalinnat herkullisia. Kirja etenee pääosin jouhevasti ja houkuttelee jatkamaan lukemista, sortuen vain muutamissa kohdissa eri toimijoiden ja heidän tekojensa luettelointiin. Kosmos kirjoittaa mielenkiintoisesta asemasta, aihepiiristä riippuen väliin enemmän sisäpiiriläisenä, väliin vahvasti ulkopuolisena. Hänen omista näkemyksistään voi olla samaa tai eri mieltä, mutta ajatuksia herättäviä ne monesti ainakin ovat. Kosmos puhuu suoraan, mutta aiheen banalisointiin ei sorruta.
Mielen aika onnistuu tarjoamaan noin 350 sivussa jykevän kattauksen psykedeelien ja niiden kulttuuristen vaikutusten kansainvälisestä ja suomalaisesta historiasta. Omaperäisenä ja yllättävilläkin raja-alueilla liikkuvana teoksena sillä on runsaasti annettavaa myös aihepiirin historian peruskäänteet jo entuudestaan tuntevalle lukijalle.
Samuli Kangaslampi
Kirjoittaja on psykologian tohtori ja tutkija sekä Psykedeelitutkimusyhdistyksen hallituksen jäsen.
Suomen kielellä ja kansantajuisesti: Lähes kaikki olennainen psykedeeleistä
Michael Pollan: Tuntematon mieli (suom. Mika Pekkola)
Pari vuotta sitten luin läpi Michael Pollanin uunituoreen psykedeeleistä kertovan How to Change Your Mind -kirjan, josta suomalaisten iloksi on tänä vuonna julkaistu suomenkielinen käännös. Psykedeelitutkimusyhdistyksen hallituslaisena minulle tarjoutui tilaisuus saada teos kustantajalta kirja-arvostelua vastaan.
Alkuperäisteoksen kirjoittanut 60-vuotias Pollan toimii Berkeleyssä tiede- ja ympäristöjournalismin professorina, ja hän on aiemmin kirjoittanut kirjoja muun muassa kasvien ja ihmisen yhteistaipaleesta sekä ruokaan liittyvistä aiheista. Ennen kirjoitusprojektiin paneutumista psykedeelit olivat Pollanille melko tuntemattomia, minkä vuoksi kirjan tyyli soveltuu myös sellaisille lukijoille, joille aihepiiri ei ole entuudestaan kovin tuttu. Psykedeelit tulevat kirjan edetessä tutuksi lukijalle aivan kuten kirjailijalle itselleenkin, niin historian, nykytutkimuksen kuin kokemustiedonkin kautta.
Koska olin jo lukenut kirjan englanniksi, oli mielenkiintoista nähdä, minkälaisia käännösratkaisuja kirjan suomentanut Mika Pekkola on tehnyt. Ilokseni sain huomata, että tärkeintä psykedeelisanastoa oli jätetty käännöksen jälkeen suluissa alkuperäiskielelle, jolloin yleisimmin käytetyt termit, joille ei ole vakiintunutta suomennosta – kuten esimerkiksi set & setting – tulevat lukijalle tutuiksi.
Pollanin kirjassa lähestytään psykedeelejä useiden eri tulokulmien kautta. Kirjan alussa käydään läpi psykedeelien historiaa ja merkittävimpiä nimiä psykedeelitutkimuksen alkuvuosilta asti. Toisaalta Pollan on haastatellut useita alan merkittäviä tutkijoita ja muita psykedeelitutkimusta ajaneita tahoja, joista monet ovat olleet osana psykedeelikulttuurin varhaisvaiheita ja ovat edelleen mukana. Pollanin kirjaa lukiessa valtaosa tärkeimmistä nimistä tulee lukijalle tutuksi. Toisaalta jäin itse paatuneena feministinä pohtimaan kirjailijan valintoja siitä, keitä henkilöitä hän on halunnut päästää kirjassaan eniten ääneen; naisia mainitaan ohimennen, mutta harvemmin heille annetaan suunvuoroa. Oliko tietoinen vai tiedostamaton valinta antaa ääni Bill Richardsille, mutta mainita Mary Cosimano vain ohimennen? Miten pitäisi suhtautua siihen, että puolisoidensa kanssa psykedeelikulttuurin eteen töitä tehneet naiset esitellään poikkeuksetta ensisijaisesti vaimoina? Stanislav ja Christina Grofin sijaan puhutaan Stanislav Grofista ja “hänen vaimostaan Christinasta”. Luultavasti osittain kyse on siitä, että miehet ovat olleet enemmän esillä psykedeelitutkimuksen kentällä, mutta täysin sen piikkiin näitä valintoja ei voi laittaa.
Lukija pääsee kulkemaan Pollanin matkassa läntisen psykedeelikulttuurin alkuajoille 1950-luvulle, jolloin meksikolainen curandera Maria Sabina päästi ensimmäistä kertaa länsimaisia vieraita osallistumaan sieniseremoniaan. Seremoniaan osallistunut Robert Gordon Wasson kirjoitti “taikasienistä” Life-lehteen artikkelin. Sabinan kylään alkoi kulkeutua uteliaita amerikkalaisia sienten perässä, mistä seurasi lopulta myös ongelmia.
Tajuntaa muuntavista kasveista ja yhdisteistä käytettiin vielä 1950-luvun alussa useita eri nimiä. Termi “psykedeeli” sai alkunsa psykiatri Humphry Osmondin ja kirjailija Aldous Huxleyn pohdinnoista saman vuosikymmenen puolivälissä. Sanana psykedeeli tarkoittaa mieltä paljastavaa.
Psykedeeleihin kohdistuva innostus ponnahti kunnolla vauhtiinsa 1960-luvulla, jolloin aihepiiristä tehtiin lukuisia tieteellisiä tutkimuksia, joiden kaikkien metodologia ei kestäisi nykyään päivänvaloa. Pollanin kirjassa tulevat tutuksi kaikkien tunteman Timothy Learyn varhaiset tutkimukset ja niihin liittyvä kritiikki, mutta myös se, ettei Learylle kenties kuuluisi niin suurta kunniaa psykedeelitutkimuksen varhaisvaiheista kuin hän mielellään olisi nimiinsä ottanut.
Pollan käy läpi vaiheita, jotka lopulta johtivat psykedeelien kriminalisointiin, jonka taustalla vaikuttivat nimenomaan poliittiset paineet, ei tiede. Kieltojen vuoksi tieteellinen tutkimuskin kuitenkin pysähtyi vuosikausiksi.
Vanhojen tutkimusten ohella kirjassa käsitellään uudempia tutkimuksia, ja esiin nostetaan sellaisten tutkijoiden nimiä kuin Roland Griffiths, David Nutt ja Robin Carhart-Harris, joista kaksi jälkimmäistä ovat vierailleet Suomessakin. Pollan on lisäksi haastatellut tutkimusten koehenkilöitä ja kuvaillut heidän kokemuksiaan ja niiden vaikutuksia heidän elämäänsä.
Tällaisten tutkimusten ohella Pollan käy kirjassaan läpi psykedeelien neurofarmakologiaa ja vaikutuksia aivoihin. Kirjassa käydään helppotajuisesti läpi psykedeelien vaikutuksen kannalta keskeisimpien serotoniinireseptoreiden eli 5-HT2A-reseptoreiden mekanismeja. Pollan tuo esiin senkin, että serotoniinin löytäminen oli oikeastaan seurausta LSD-tutkimuksista, mikä johti nykyisin masennuksen hoitoon käytettyjen SSRI-lääkkeiden kehittämiseen. Reseptoritason tarkastelun ohella kirjassa selitetään seikkaperäisesti psykedeelien muita vaikutuksia aivoissa, kuten kuinka lepotilaverkoston deaktivaatio vaikuttaa henkilön kokemuksiin hänestä itsestään.
Kirjaa kirjoittaessaan Pollan on matkaillut kolmella eri psykedeelillä: psilosybiinillä, LSD:llä ja kenties heikommin tunnetulla 5-MeO-DMT:llä. Laillisen tutkimuksen ohella hän kertoo piilossa toimivista psykedeeliterapeuteista ja -shamaaneista, jotka järjestävät seremonioita tai psykedeeli-istuntoja salassa.
Pollanin kirja on monipuolinen teos, joka sisältää tärkeimmät perustiedot psykedeeleistä, niiden historiasta, nykytilasta, neurofarmakologiasta ja niihin liittyvästä kulttuurista. Kirja ei jätä aihepiiriin perehtynyttäkään lukijaa kylmäksi, vaan toimii hyvänä muistinvirkistäjänä ja auttaa luomaan yhteyksiä erilaisten historiallisten tapahtumien ja ihmisten välille. Toisaalta kirjan lähestymistapa toimii aihepiirin kannalta untuvikollekin, sillä Pollan selittää asiat hyvin ymmärrettävästi ja monipuolisesti.
Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille psykedeeleistä kiinnostuneille. Suomennos on mielestäni laadukas ja yllätti minut positiivisesti; kääntäjä on selvästi tehnyt kotiläksynsä ja perehtynyt aihepiiriin, mikä myös näkyy käännöksestä.
Juulia Järvenpää
sosiaalityöntekijä, terapeutti & toimittaja
Psykedeelitutkimusyhdistys ry:n hallituksen jäsen 2021