Duodecim-lehden numerossa 13 ilmestyi kesällä Elina Hynnisen ja kanssakirjoittajien katsausartikkeli ”Psykedeelien kliiniset mahdollisuudet ja biologiset mekanismit”. Kyseessä lienee ainakin 2000-luvun ensimmäinen vertaisarvioitu suomenkielinen katsaus aiheesta.

Kirjoittajat esittelevät katsauksessa perustietoa psykedeeleistä ja niiden subjektiivisia vaikutuksia, sekä psykedeelien vaikutusmekanismeja aivojen, hermoverkkojen, farmakologian ja välittäjäainejärjestelmien tasoilla. Lisäksi he nostavat esiin alustavaa tutkimusta psykedeelien kliinisistä käyttömahdollisuuksista ja kommentoivat psykedeelien riskejä. Kirjoittajat toteavat, että psykoottisten jaksojen laukaiseminen niille alttiilla henkilöillä saattaa olla ”haitoista ongelmallisin, mikäli psykedeelit tulisivat hoitokäyttöön”, sillä psykoosialttiutta on vaikeaa luotettavasti arvioida. Mahdollisten hoidollisten ominaisuuksien mekanismiksi katsauksessa esitetään erityisesti voimistunutta aivojen muovautuvuutta, jonka on esitetty kytkeytyvän psykedeelien potentiaaliin purkaa syvälle iskostuneita käyttäytymismalleja.

Saman numeron pääkirjoituksessa “Onko huumeesta hoidoksi?” psykiatrian professori, ylilääkäri Erkki Isometsä otti teemaan kriittisempää kantaa keskittyen psilosybiiniin ja MDMA:han. Hän katsoo julkaistun tieteellisen näytön psilosybiini- ja MDMA-avusteisesta terapiasta olevan aivan alustavaa, ja pitää ongelmallisina olemassa olevien tutkimusten puutteita lumekontrolleissa ja sokkoutuksessa, sekä pienissä, valikoituneissa otoksissa.

Lumekontrollit ja sokkouttaminen ovatkin psykedeelien kohdalla ongelma, johon on vaikea nähdä täysin tyydyttävää ratkaisua. Kun osanottaja saa vaikuttavan annoksen psykedeeliä, sekä hän itse että muut paikalla olevat useimmiten tunnistavat tämän lumeaineeseen verrattuna. Helposti tunnistettavat subjektiiviset vaikutukset saattavat olla myös hoidollisesti vaikuttavia elementtejä. Sokkouttamisen vaikeus tuskin silti estää psykedeelien kliinistä tutkimusta tai hyötykäyttöä.

Kritiikki pienistä ja valikoituneista otoksista on ehdottomasti osuvaa. Tätä ongelmaa käynnissä olevat laajemmat tutkimukset eri maissa useiden eri riippumattomien tutkimusryhmien toimesta tulevat korjaamaan. Samalla ne antavat realistisempaa kuvaa hoitomuotojen vaikuttavuudesta.

Ottaen huomioon etenkin psilosybiinin haitta- ja riskiprofiilin 1–3 käyttökerralla lääketieteellisessä ympäristössä, varsinkin verrattuna moniin nyt pitkäaikaiskäytössä oleviin psykiatrisiin lääkkeisiin, voi Isometsän kommenttia siitä, että ”[j]o ajatus psilosybiinin ja ekstaasin käyttämisestä hoitokeinoina varmaan hirvittää useimpia lääkäreitä” kuitenkin pitää yllättävänä. Tieteellisen näytön valossa Isometsä saattaa ylikorostaa psykedeeleihin liittyviä riskejä ja haittavaikutuksia. MDMA:n mahdollisen neurotoksisuuden ja (viihdekäytöstä aiheutuneiden) kuolemantapausten relevanssi on myös epäselvää, kun MDMA-avusteisessa terapiassa hyödynnetyillä annoksilla ja asetelmilla tällaisia riskejä ei ole odotettavissa.

Hyvin alustavien tutkimusten erinomaiset, joskus epäilyttävänkin hyvät, tulokset ovat ajoittain johtaneet valtaviin odotuksiin ja hypeen suhteessa psykedeeli- tai MDMA-avusteiseen terapiaan. Tästä näkökulmasta myös kriittisemmät äänenpainot teemaan ovat hyvin tervetulleita. Laajemmin on ilahduttavaa nähdä tieteellistä keskustelua psykedeelien kliinisistä mahdollisuuksista vihdoin myös suomalaisten vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen sivuilla.

Samuli Kangaslampi

Kirjoittaja on psykologian tohtori ja tutkija, sekä Psykedeelitutkimusyhdistyksen varapuheenjohtaja.

Lähteet:

Hynninen, E., Moliner, R., Ekelund, J., Korpi, E. R., & Elsilä, L. (2020). Psykedeelien kliiniset mahdollisuudet ja biologiset mekanismit. Duodecim, 136(13), 1531-1539.

Isometsä, E. (2020). Onko huumeesta hoidoksi? Duodecim, 136(13), 1511-1513.

Vuoden 2019 aikana ilmestyi jälleen satoja psykedeeliaiheisia tieteellisiä julkaisuja. Tutkimusvolyymi ja -alustat osoittavat, että psykedeelitutkimus on vakiinnuttanut asemansa vähintäänkin psykiatrian ja kliinisen psykologian sekä farmakologian valtavirrassa. Toisaalta nousua vuoteen 2018 ei ole summittaisesti arvioituna havaittavissa.

Uudesta empiirisestä tutkimuksesta voitaisiin nostaa esiin ensimmäiset satunnaistetut, kontrolloidut kokeet psykedeelien mikroannostelusta, joka on saanut paljon mediahuomiota. Yanakieva ym. (2019) havaitsivat 5–20 μg LSD-annoksilla venymistä kuluneen ajan arvioinnissa lumelääkkeeseen verrattuna, mutta eivät itsearvioituja vaikutuksia havainnointiin, ajatteluun tai keskittymiseen 55–75-vuotiailla brittiaikuisilla. Bershadin ja kumppaneiden (2019) tutkimuksessa puolestaan havaittiin 26 μg LSD-annoksella kohonneita tarmokkuuden arvioita sekä lievästi positiivisempia arvioita esitettyjen kuvien emotionaalisesta sisällöstä. Muissa mielialan, kognitioiden ja fysiologisten muutosten mittareissa tai pienemmillä annoksilla (6,5 ja 13 μ) ei havaittu eroja lumelääkkeeseen verrattuna. Melko vaatimattomia löydöksiä saattaa selittää se, että molemmat tutkimukset rajoittuivat yksittäisiin annostelukertoihin. Mikroannostelusta julkaistiin lisäksi useita kontrolloimattomia kysely- ja havainnointitutkimuksia (Anderson ym., 2019; Fadiman & Korb, 2019; Hutten ym., 2019; Polito & Stevenson, 2019).

Vuoden 2019 ilmiönä voidaan pitää myös tutkimuskiinnostuksen laajenemista 5-metoksidimetyylitryptamiiniin eli 5-MeO-DMT:hen. Davisin ym. (2019) 362 henkilön verkkokyselytutkimuksessa strukturoituihin 5-MeO-DMT-ryhmäsessioihin osallistuneiden joukossa 4/5 masennus- tai ahdistusdiagnoosin saaneesta osallistujasta raportoi vähenemistä oireissaan session jälkeen. Itseraportoitu oireiden lieveneminen oli yhteydessä 5-MeO-DMT:n vaikutuksen alla koettuihin mystisiin kokemuksiin sekä kokemuksen henkilökohtaiseen ja henkiseen merkityksellisyyteen, mutta ei kokemuksen yleiseen intensiteettiin. Uthaug ym. (2019) puolestaan toteuttivat naturalistisen havainnointitutkimuksen 42 osanottajalle, jotka höyrystivät kerran 5-MeO-DMT:tä sisältävää koloradonkonnan eritettä. Ennakkomittaukseen verrattuna havaittiin laskua masennus-, stressi- ja ahdistusoireissa, lisääntynyttä tietoista läsnäoloa, sekä kasvua elämäntyytyväisyydessä ja konvergentissä eli yhteen kokoavassa ajattelussa neljän viikon seurantaan asti. Mystistyyppiset kokemukset egon hälvenemisestä ja rajattomuudesta olivat tässäkin tutkimuksessa yhteydessä elämäntyytyväisyyden nousuun sekä stressin ja masennusoireiden vähenemiseen. Huomionarvoisesti molemmat tutkimukset olivat kontrolloimattomia ja perustuivat itsearvioihin.

Kliinisten tutkimusten osalta viime vuonna julkaistiin vihdoin kokonaistulokset MAPS-tutkimusjärjestön toisen vaiheen kliinisistä kokeista MDMA-avusteisen psykoterapian käytöstä traumaperäisen stressihäiriön hoidossa (Mithoefer ym., 2019). Kuudessa RCT-tutkimuksessa oli mukana yhteensä 93 pitkäaikaisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivää potilasta. Kokonaisuudessaan MDMA-avusteisen terapian vaikutus stressioireisiin oli lumelääkkeeseen verrattuna efektikooltaan suuri (d = 0.8) kahden lääkesession jälkeen. Hieman yli puolet MDMA-hoitoa saaneista ei enää täyttänyt traumaperäisen stressihäiriön diagnostisia kriteereitä. Hoito vaikuttaa turvalliselta ja vaikuttavalta, joten viimeiset kolmannen vaiheen kliiniset tutkimukset on jo aloitettu useissa maissa. Vuoden aikana Sessa ja kumppanit (2019) julkaisivat myös ensimmäisiä havaintoja MDMA-avusteisen terapian hyödyntämisestä alkoholiriippuvuuden hoidossa.

Samoin julkaistiin tulokset jo aiemmin huomiota saaneesta 29 potilaan brasilialaisesta satunnaistetusta kontrolloidusta kokeesta, jossa ayahuasca-keitoksella havaittiin olevan merkittäviä vaikutuksia hoitoresistenttiin masennukseen lumelääkkeeseen verrattuna (Palhano-Fontes ym., 2019). Masennusoireet olivat laskeneet merkittävästi jo ayahuasca-sessiota seuraavana päivänä. Viikon kohdalla ero lumelääkkeeseen oli efektikooltaan hyvin suuri (d = 1.5), ja masennusoireet olivat vähentyneet merkittävästi 2/3 ayahuascaa saaneista potilaista. Tämän pidempää seurantaa tutkimukseen ei kuitenkaan sisältynyt.

Lopuksi hyvin mielenkiintoinen teoreettisempi julkaisu, jossa pitkän linjan psykedeelitutkija Robin Carhart-Harris yhdisti voimansa kuulun neurotieteilijän ja aivokuvantamisen pioneerin Karl Fristonin kanssa. Carhart-Harris ja Friston (2019) esittelivät kokonaismallin siitä, miten psykedeelit muuttavat aivojen toimintaa. Rajusti yksinkertaistettuna Fristonin kehittämää vapaan energian minimoinnin ajatusta hyödyntävä malli esittää, että psykedeelit löysentävät varmuusarvioita ennakko-odotusten ja -uskomusten paikkansapitävyydestä ja mahdollistavat niitä koskevia muutoksia helpommin alhaalta ylös kulkevan informaation seurauksena. Tämä olisi erityisen hyödyllistä silloin, kun ihmisen maailmankatsomusta ja kokemuksia värittävät ennakkouskomukset ovat (patologisesti) liian voimakkaita, mistä näyttää olevan kyse useissa mielenterveyden häiriöissä. Julkaisu on kokonaisuudessaan perin mieltä laajentavaa luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Samuli Kangaslampi

Kirjoittaja on psykologian tohtori ja tutkija, sekä Psykedeelitutkimusyhdistyksen hallituksen jäsen.