MDMA tavataan luokitella empatogeeniksi tai entaktogeeniksi. Näitä käytännössä synonyymisiä luokituksia kantavista yhdisteistä se on ainoa, joka on kerännyt laajempaa huomiota psykoterapiatutkimuksen kontekstissa. Millaisia vaihtoehtoja MDMA:lle on olemassa? Viime syksynä Journal of Psychopharmacologyssa julkaistussa katsauksessa “Beyond ecstasy: Alternative entactogens to 3,4-methylenedioxymethamphetamine with potential applications in psychotherapy” Hans Oeri Victorian yliopistosta esittelee olennaisilta ominaisuuksiltaan samantyyppisiä entaktogeeneja, joiden vaikutusprofiilit eroavat jonkin verran MDMA:n vastaavista.

Miksi MDMA:lle tarvitaan vaihtoehtoja? Yhdisteen ominaisuudet eivät välttämättä sovellu kaikille niistä potilaista, jotka voisivat hyötyä entaktogeeniavusteisesta terapiasta, mikä voi johtua esimerkiksi heidän fyysisistä tai psyykkisistä sairauksistaan. Osa potilaista on myös saattanut käyttää MDMA:ta aiemmin sillä seurauksella, ettei yhdiste enää vaikuta heihin toivotulla tavalla, ainakaan turvallisilla annosko’oilla. Tällöin voisi olla syytä käyttää yhdisteitä, joilla ei ole ristitoleranssia MDMA:n kanssa. Toisille taas MDMA:n vaikutus saattaa yksinkertaisesti tuntua liian intensiiviseltä, jolloin miedompi vaihtoehto saattaisi tarjota paremman lähestymistavan. 

Yksi monia artikkelissa kuvattuja yhdisteitä yhdistävä tekijä on, että niiltä puuttuu MDMA:n neurotoksisuus. Niissä määrissä, joilla MDMA:ta nykyisissä terapiaprotokollissa hyödynnetään, neurotoksisuutta ei ole todettu, mutta sitä koskevaa huolta on kuitenkin pidetty yhtenä aineen laajempaa hyväksymistä rajoittavana tekijänä. Pidemmissä hoitoprosesseissa, joissa ainetta käytettäisiin nykyistä useammin, neurotoksisuuspotentiaali saattaa muuttua merkittävämmäksi kysymykseksi, minkä vuoksi vaihtoehtoja kannattaa selvittää.

Tällaisia vaihtoehtoja on useista kemiallisista ryhmistä. 1,3-bentsodioksoleihin MDMA:n lailla kuuluvat MDEA ja MBDB aiheuttavat MDMA:ta vähemmän euforiaa ja ovat vaikutuksiltaan hieman sitä sedatiivisempia. Metylonin, butylonin ja etylonin kaltaiset katinonit puolestaan ovat hieman MDMA:ta miedompia ja lyhytkestoisempia. Bentsofuraanien ryhmään kuuluvat 5-APB ja 6-APB ovat MDMA:ta vähemmän stimuloivia, ja niiden on myös kuvattu voimistavan mielen selkeyden kokemusta MDMA:ta enemmän, mikä on terapian näkökulmasta mahdollinen hyöty. 6-MAPB puolestaan kuormittaa sydäntä MDMA:ta vähemmän, mistä voi olla hyötyä esimerkiksi sydänsairauksista kärsiviä potilaita hoidettaessa. Bentsofuraanien vaikutus kestää tyypillisesti noin kaksi kertaa niin pitkään kuin MDMA:n, mistä on se hyöty, että MDMA-hoidossa usein annettavaa, vaikutusten kestoa pidentävää lisäannosta ei tarvita.

Artikkelissa esitellyistä ryhmistä aminoindaanit erosivat MDMA:sta siinä, etteivät ne vähentäneet serotonergisten markkerien määrää terapeuttisilla annoksilla. Ne ilmeisesti aiheuttavat MDMA:ta vähemmän euforiaa ja stimulaatiota. Artikkelissa esitetään yhtenä mahdollisuutena, että aminoindaaneja kuten 5-IAI:ta tai MDAI:ta voitaisiin käyttää pidemmän psykoterapiaprosessin osana esimerkiksi niin, että ensimmäisessä sessiossa hyödynnetään MDMA:ta ja tulevissa miedommin vaikuttavia aminoindaaneja, joiden avulla käsitellään MDMA-session aikana esiin noussutta psykologista materiaalia.

Tryptamiini α-ET vastaa monilta osin MDMA:ta, mutta on vaikutuksiltaan jopa hieman sedatoiva, mikä voisi tehdä siitä hyvän vaihtoehdon potilaille, joille MDMA:n stimuloiva vaikutus tuntuu liialliselta, tai joilla on MDMA:n käytön estäviä sydänsairauksia. Viimeisenä artikkeli listaa amfetamiineihin lukeutuvan 4-FA:n, joka on MDMA:ta miedompi ja vaikutuksiltaan usein selkeästi MDMA:ta “selväpäisemmäksi” kuvattu yhdiste. 

MDMA:ta on tutkittu paljon ylläkuvattuja entaktogeeneja enemmän, joten niiden terapeuttista tehoa koskevat näkemykset ovat luonnollisesti hyvin spekulatiivisia. Osalla näistä yhdisteistä on tehty jo hieman ihmistutkimustakin, kun taas toisia koskeva tieto perustuu pääosin eläinkokeisiin ja käyttöraporteista koottuun aineistoon. Ennen kuin mitään niistä voidaan hyödyntää mielenterveyshoidossa, tutkimusnäyttöä on kuitenkin oltava huomattavasti nykyistä enemmän. 

Jos MDMA päädytään omaksumaan psykoterapian yleisemmäksi apuvälineeksi, on hyviä syitä tutkia tarkemmin muitakin siihen vaikutuksiltaan vertautuvia yhdisteitä. Ei ole mitenkään ilmeistä, että juuri MDMA olisi aina ja ikuisesti parhaiten toimiva ryhmänsä edustaja, tai että se olisi sitä kaikille. Kuten artikkelissa todetaan, terapeuttien ulottuvilla olisi syytä olla laaja paletti perinpohjaisesti tutkittuja yhdisteitä, jotta kutakin potilasta voidaan hoitaa hänen yksilöllisiin tarpeisiinsa räätälöidyillä välineillä.

Henry Soinnunmaa

Kirjoittaja on Psykedeelitutkimusyhdistys ry:n tiedottaja ja verkostoija, muusikko, kirjoittaja ja podcast-isäntä, joka on seurannut psykedeeleihin liittyvää tutkimusta ja kulttuuria 2000-luvun alkuvuosista saakka. Hän on myös Psykedeelisen sivistyksen liitto ry:n puheenjohtaja.

Lähteet:

Oeri, H. E. (2020). Beyond ecstasy: Alternative entactogens to 3, 4-methylenedioxymethamphetamine with potential applications in psychotherapy. Journal of Psychopharmacology, 0269881120920420.

Duodecim-lehden numerossa 13 ilmestyi kesällä Elina Hynnisen ja kanssakirjoittajien katsausartikkeli ”Psykedeelien kliiniset mahdollisuudet ja biologiset mekanismit”. Kyseessä lienee ainakin 2000-luvun ensimmäinen vertaisarvioitu suomenkielinen katsaus aiheesta.

Kirjoittajat esittelevät katsauksessa perustietoa psykedeeleistä ja niiden subjektiivisia vaikutuksia, sekä psykedeelien vaikutusmekanismeja aivojen, hermoverkkojen, farmakologian ja välittäjäainejärjestelmien tasoilla. Lisäksi he nostavat esiin alustavaa tutkimusta psykedeelien kliinisistä käyttömahdollisuuksista ja kommentoivat psykedeelien riskejä. Kirjoittajat toteavat, että psykoottisten jaksojen laukaiseminen niille alttiilla henkilöillä saattaa olla ”haitoista ongelmallisin, mikäli psykedeelit tulisivat hoitokäyttöön”, sillä psykoosialttiutta on vaikeaa luotettavasti arvioida. Mahdollisten hoidollisten ominaisuuksien mekanismiksi katsauksessa esitetään erityisesti voimistunutta aivojen muovautuvuutta, jonka on esitetty kytkeytyvän psykedeelien potentiaaliin purkaa syvälle iskostuneita käyttäytymismalleja.

Saman numeron pääkirjoituksessa “Onko huumeesta hoidoksi?” psykiatrian professori, ylilääkäri Erkki Isometsä otti teemaan kriittisempää kantaa keskittyen psilosybiiniin ja MDMA:han. Hän katsoo julkaistun tieteellisen näytön psilosybiini- ja MDMA-avusteisesta terapiasta olevan aivan alustavaa, ja pitää ongelmallisina olemassa olevien tutkimusten puutteita lumekontrolleissa ja sokkoutuksessa, sekä pienissä, valikoituneissa otoksissa.

Lumekontrollit ja sokkouttaminen ovatkin psykedeelien kohdalla ongelma, johon on vaikea nähdä täysin tyydyttävää ratkaisua. Kun osanottaja saa vaikuttavan annoksen psykedeeliä, sekä hän itse että muut paikalla olevat useimmiten tunnistavat tämän lumeaineeseen verrattuna. Helposti tunnistettavat subjektiiviset vaikutukset saattavat olla myös hoidollisesti vaikuttavia elementtejä. Sokkouttamisen vaikeus tuskin silti estää psykedeelien kliinistä tutkimusta tai hyötykäyttöä.

Kritiikki pienistä ja valikoituneista otoksista on ehdottomasti osuvaa. Tätä ongelmaa käynnissä olevat laajemmat tutkimukset eri maissa useiden eri riippumattomien tutkimusryhmien toimesta tulevat korjaamaan. Samalla ne antavat realistisempaa kuvaa hoitomuotojen vaikuttavuudesta.

Ottaen huomioon etenkin psilosybiinin haitta- ja riskiprofiilin 1–3 käyttökerralla lääketieteellisessä ympäristössä, varsinkin verrattuna moniin nyt pitkäaikaiskäytössä oleviin psykiatrisiin lääkkeisiin, voi Isometsän kommenttia siitä, että ”[j]o ajatus psilosybiinin ja ekstaasin käyttämisestä hoitokeinoina varmaan hirvittää useimpia lääkäreitä” kuitenkin pitää yllättävänä. Tieteellisen näytön valossa Isometsä saattaa ylikorostaa psykedeeleihin liittyviä riskejä ja haittavaikutuksia. MDMA:n mahdollisen neurotoksisuuden ja (viihdekäytöstä aiheutuneiden) kuolemantapausten relevanssi on myös epäselvää, kun MDMA-avusteisessa terapiassa hyödynnetyillä annoksilla ja asetelmilla tällaisia riskejä ei ole odotettavissa.

Hyvin alustavien tutkimusten erinomaiset, joskus epäilyttävänkin hyvät, tulokset ovat ajoittain johtaneet valtaviin odotuksiin ja hypeen suhteessa psykedeeli- tai MDMA-avusteiseen terapiaan. Tästä näkökulmasta myös kriittisemmät äänenpainot teemaan ovat hyvin tervetulleita. Laajemmin on ilahduttavaa nähdä tieteellistä keskustelua psykedeelien kliinisistä mahdollisuuksista vihdoin myös suomalaisten vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen sivuilla.

Samuli Kangaslampi

Kirjoittaja on psykologian tohtori ja tutkija, sekä Psykedeelitutkimusyhdistyksen varapuheenjohtaja.

Lähteet:

Hynninen, E., Moliner, R., Ekelund, J., Korpi, E. R., & Elsilä, L. (2020). Psykedeelien kliiniset mahdollisuudet ja biologiset mekanismit. Duodecim, 136(13), 1531-1539.

Isometsä, E. (2020). Onko huumeesta hoidoksi? Duodecim, 136(13), 1511-1513.

Vuoden 2019 aikana ilmestyi jälleen satoja psykedeeliaiheisia tieteellisiä julkaisuja. Tutkimusvolyymi ja -alustat osoittavat, että psykedeelitutkimus on vakiinnuttanut asemansa vähintäänkin psykiatrian ja kliinisen psykologian sekä farmakologian valtavirrassa. Toisaalta nousua vuoteen 2018 ei ole summittaisesti arvioituna havaittavissa.

Uudesta empiirisestä tutkimuksesta voitaisiin nostaa esiin ensimmäiset satunnaistetut, kontrolloidut kokeet psykedeelien mikroannostelusta, joka on saanut paljon mediahuomiota. Yanakieva ym. (2019) havaitsivat 5–20 μg LSD-annoksilla venymistä kuluneen ajan arvioinnissa lumelääkkeeseen verrattuna, mutta eivät itsearvioituja vaikutuksia havainnointiin, ajatteluun tai keskittymiseen 55–75-vuotiailla brittiaikuisilla. Bershadin ja kumppaneiden (2019) tutkimuksessa puolestaan havaittiin 26 μg LSD-annoksella kohonneita tarmokkuuden arvioita sekä lievästi positiivisempia arvioita esitettyjen kuvien emotionaalisesta sisällöstä. Muissa mielialan, kognitioiden ja fysiologisten muutosten mittareissa tai pienemmillä annoksilla (6,5 ja 13 μ) ei havaittu eroja lumelääkkeeseen verrattuna. Melko vaatimattomia löydöksiä saattaa selittää se, että molemmat tutkimukset rajoittuivat yksittäisiin annostelukertoihin. Mikroannostelusta julkaistiin lisäksi useita kontrolloimattomia kysely- ja havainnointitutkimuksia (Anderson ym., 2019; Fadiman & Korb, 2019; Hutten ym., 2019; Polito & Stevenson, 2019).

Vuoden 2019 ilmiönä voidaan pitää myös tutkimuskiinnostuksen laajenemista 5-metoksidimetyylitryptamiiniin eli 5-MeO-DMT:hen. Davisin ym. (2019) 362 henkilön verkkokyselytutkimuksessa strukturoituihin 5-MeO-DMT-ryhmäsessioihin osallistuneiden joukossa 4/5 masennus- tai ahdistusdiagnoosin saaneesta osallistujasta raportoi vähenemistä oireissaan session jälkeen. Itseraportoitu oireiden lieveneminen oli yhteydessä 5-MeO-DMT:n vaikutuksen alla koettuihin mystisiin kokemuksiin sekä kokemuksen henkilökohtaiseen ja henkiseen merkityksellisyyteen, mutta ei kokemuksen yleiseen intensiteettiin. Uthaug ym. (2019) puolestaan toteuttivat naturalistisen havainnointitutkimuksen 42 osanottajalle, jotka höyrystivät kerran 5-MeO-DMT:tä sisältävää koloradonkonnan eritettä. Ennakkomittaukseen verrattuna havaittiin laskua masennus-, stressi- ja ahdistusoireissa, lisääntynyttä tietoista läsnäoloa, sekä kasvua elämäntyytyväisyydessä ja konvergentissä eli yhteen kokoavassa ajattelussa neljän viikon seurantaan asti. Mystistyyppiset kokemukset egon hälvenemisestä ja rajattomuudesta olivat tässäkin tutkimuksessa yhteydessä elämäntyytyväisyyden nousuun sekä stressin ja masennusoireiden vähenemiseen. Huomionarvoisesti molemmat tutkimukset olivat kontrolloimattomia ja perustuivat itsearvioihin.

Kliinisten tutkimusten osalta viime vuonna julkaistiin vihdoin kokonaistulokset MAPS-tutkimusjärjestön toisen vaiheen kliinisistä kokeista MDMA-avusteisen psykoterapian käytöstä traumaperäisen stressihäiriön hoidossa (Mithoefer ym., 2019). Kuudessa RCT-tutkimuksessa oli mukana yhteensä 93 pitkäaikaisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivää potilasta. Kokonaisuudessaan MDMA-avusteisen terapian vaikutus stressioireisiin oli lumelääkkeeseen verrattuna efektikooltaan suuri (d = 0.8) kahden lääkesession jälkeen. Hieman yli puolet MDMA-hoitoa saaneista ei enää täyttänyt traumaperäisen stressihäiriön diagnostisia kriteereitä. Hoito vaikuttaa turvalliselta ja vaikuttavalta, joten viimeiset kolmannen vaiheen kliiniset tutkimukset on jo aloitettu useissa maissa. Vuoden aikana Sessa ja kumppanit (2019) julkaisivat myös ensimmäisiä havaintoja MDMA-avusteisen terapian hyödyntämisestä alkoholiriippuvuuden hoidossa.

Samoin julkaistiin tulokset jo aiemmin huomiota saaneesta 29 potilaan brasilialaisesta satunnaistetusta kontrolloidusta kokeesta, jossa ayahuasca-keitoksella havaittiin olevan merkittäviä vaikutuksia hoitoresistenttiin masennukseen lumelääkkeeseen verrattuna (Palhano-Fontes ym., 2019). Masennusoireet olivat laskeneet merkittävästi jo ayahuasca-sessiota seuraavana päivänä. Viikon kohdalla ero lumelääkkeeseen oli efektikooltaan hyvin suuri (d = 1.5), ja masennusoireet olivat vähentyneet merkittävästi 2/3 ayahuascaa saaneista potilaista. Tämän pidempää seurantaa tutkimukseen ei kuitenkaan sisältynyt.

Lopuksi hyvin mielenkiintoinen teoreettisempi julkaisu, jossa pitkän linjan psykedeelitutkija Robin Carhart-Harris yhdisti voimansa kuulun neurotieteilijän ja aivokuvantamisen pioneerin Karl Fristonin kanssa. Carhart-Harris ja Friston (2019) esittelivät kokonaismallin siitä, miten psykedeelit muuttavat aivojen toimintaa. Rajusti yksinkertaistettuna Fristonin kehittämää vapaan energian minimoinnin ajatusta hyödyntävä malli esittää, että psykedeelit löysentävät varmuusarvioita ennakko-odotusten ja -uskomusten paikkansapitävyydestä ja mahdollistavat niitä koskevia muutoksia helpommin alhaalta ylös kulkevan informaation seurauksena. Tämä olisi erityisen hyödyllistä silloin, kun ihmisen maailmankatsomusta ja kokemuksia värittävät ennakkouskomukset ovat (patologisesti) liian voimakkaita, mistä näyttää olevan kyse useissa mielenterveyden häiriöissä. Julkaisu on kokonaisuudessaan perin mieltä laajentavaa luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Samuli Kangaslampi

Kirjoittaja on psykologian tohtori ja tutkija, sekä Psykedeelitutkimusyhdistyksen hallituksen jäsen.