Järjestimme 12.5.2018 Balderin salissa Helsingissä luentotapahtuman Psykedeelinäkymiä 2018 – MDMA- ja psilosybiiniavusteinen terapia. Alla on lääketieteen tohtori, psykiatri Ben Sessan luento, johon saa valittua Youtuben valikosta suomenkielisen tekstityksen, sekä luennosta tehty suomenkielinen transkriptio.
Ben Sessa:
- psykiatrian erikoislääkäri, Iso-Britannia
- vanhempi tutkija, University of Bristol
- MDMA-terapeutti, PTSD ja riippuvuussairaudet, Imperial College London
- psilosybiiniterapeutti, COMPASS Pathways
Työni on hyvin monipuolista ja kattaa viisi eri työpaikkaa, mikä tekee verojen maksamisesta mutkikasta. Kaikki kietoutuu kuitenkin saman teeman ympärille, ja sitä tutkailemme tänään. Puhun paljon lasten kaltoinkohtelusta, sen eri määritelmistä ja muodoista, ja sen vaikutuksista kasvavan lapsen aivoihin. Puhun trauman ja riippuvuuden hoitamisen vaikeudesta, nykyisten psykiatristen hoitojemme heikosta vaikuttavuudesta, ja psykedeelien mahdollisesta roolista psykiatrian tulevaisuudessa. Sitten puhumme alkoholista ja Bristolin tutkimuksesta. Lopuksi puhumme käynnissäolevasta psykedeelirenessanssista, sekä siitä, miten siihen voi ottaa osaa.
Aloitetaan tästä kuvasta. Luen sen tekstin ääneen. Siinä sanotaan: Lapsuuden aikaisella traumalla ja riippuvuudella on voimakkaampi yhteys kuin ylipainolla ja diabeteksella. Kaksi kolmesta riippuvaisesta on joutunut lapsena kaltoinkohdelluksi. Eli huumeiden vastainen sota on sotaa traumatisoituneita, apua tarvitsevia ihmisiä vastaan.
Vahva sanoma. Katsokaa kuvaa. Onko siinä pelokas, nöyryytetty ja ruhjottu kymmenvuotias tyttö? Ei. Siinä on ihmisroska, yhteiskunnan suurin vihollinen. Se on hänen oma vikansa. Hän valitsi sen. Kyse on elämäntapavalinnasta. Hän on nyt neljäkymmentä. Hän istuu bussipysäkillä, ja hänellä on HIV ja hepatiitti. Hän pistää heroiinia ja juo alkoholia, ja hän pyytää teiltä euron kolikkoa. Älkää antako, se menee viinaan ja huumeisiin. Hän voisi lopettaa, jos haluaisi. Häntä vain ei kiinnosta. Pöyristyttävää, eikö? Inhottavaa.
Niin me kuitenkin ajattelemme, kun emme ymmärrä, miten lapsuuden kaltoinkohtelu kehittyy aikuisiän mielenterveysongelmiksi, erityisesti riippuvuuksiksi. Ikään kuin kääntäisimme empatiamme pois päältä.
Tunnemme myötätuntoa kaltoinkohdeltuja lapsia kohtaan. Säälimme pahoinpideltyjä lapsia, joita näemme telkkarissa. “Voi raukka…” Meillä on niin paljon empatiaa ja… Mutta mitä heille tapahtuu, kun he kasvavat teineiksi? He alkavat kulkea huppu päässä ja polttaa pilveä. 18-vuotiaana he varastavat autosi, murtautuvat kotiisi ja ovat heroiini- ja alkoholikoukussa. Yhtäkkiä he ovatkin yhteiskunnan vihollisia. Unohdamme heidän ongelmiensa alkusyyn ja sen, mitä tuosta alkusyystä seuraa.
Se on pöyristyttävää kahdesta syystä. Ensinnäkin se on eettisesti ja moraalisesti iljettävää. Myötätuntomme on yllettävä kaikkiin ihmisiin. Toisekseen, tämä kehityspolku on tieteellisesti selitettävissä. Kun menetämme kykymme katsoa noita mielenterveysongelmaisia aikuisia myötätunnolla, olemme moraalisesti ja eettisesti väärässä, mutta lisäksi olemme myös huonoja tutkijoita.
Tämä kehityspolku on helppo ymmärtää. Siitä haluan puhua tänään. Urapolkuni on seurannut potilaideni kehitystä. Ensin valmistuin psykiatriksi ja erikoistuin lapsiin ja nuoriin. Tein kymmenisen vuotta töitä kaltoinkohdeltujen lasten parissa. Näin miten kehitys nuoruusiän mielenterveysongelmiin tapahtui. Kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), josta puhun myöhemmin lisää. Siitä kehitys jatkui aikuisuuteen. Nykyään työskentelen myös riippuvaisten aikuisten kanssa, sekä psykofarmakologian parissa.
Kaikki tämä on tuonut minut MDMA:n pariin. Perustuen 20 vuoden kokemukseeni psykiatrian parissa uskon MDMA:n olevan psykiatrian tulevaisuuden paras hoitomuoto. Se on innostavin lääke 75 vuoteen, ja se saattaa uudistaa psykiatrian. Toivottavasti osaan tänään välittää sitä koskevan innostukseni teille.
Tiedämme lasten kaltoinkohtelun eri muodoista. Fyysinen ja seksuaalinen väkivalta näkyy sosiaalityöntekijöille, mutta ne eivät ole ainoita muotoja, emmekä voi unohtaa henkistä väkivaltaa ja heitteillejättöä. Ne ovat omiaan vahingoittamaan mieltä ja aikuisen persoonallisuuden kehittymistä. Olen nähnyt monia nuoria ja aikuisia, joilla on vakavia persoonallisuushäiriöitä, mielenterveysongelmia, tunnehäiriöitä ja riippuvuuksia.
Helposti ajattelemme, että taustalla on oltava vakavaa fyysistä väkivaltaa, josta ei kuitenkaan näy merkkejä. Mutta kun kyselee tarkemmin, kyse ei ole vain fyysisestä väkivallasta. Henkinen väkivalta on isossa roolissa. “En rakasta sinua. Isäsikään ei rakasta sinua.” “Emme halunneet poikaa vaan tytön.” “Sinua ei voi rakastaa. “Joku voi väittää rakastavansa, mutta ei hän sitä tarkoita.” “Sinua ei voi rakastaa.” “Olet arvoton ja epäonnistunut eikä sinusta tule ikinä mitään.”
Tällainen hiljattainen kielteinen palaute on erittäin vahingollista persoonallisuuden ytimen kehitykselle. Tämä liittyy kiintymykseen. Lastenpsykiatriassa puhutaan ennen kaikkea kiintymyksestä ja rajoista. Kiintymys on kaunis asia, kuin vastavuoroinen tanssi. Se on huoltajan ja lapsen suhde. Sitä on ihmeellistä katsoa pienissä vauvoissa. Kun pitelet vauvaa, ja se hymyilee sinulle, kuten heillä on tapana, on täysin mahdotonta olla hymyilemättä takaisin.
Se todella on fyysisesti mahdotonta. Kyseessä on perustavanlaatuinen taipumuksemme. Tietyissä tapauksissa hymyily ei onnistu: Synnytyksen jälkeisessä masennuksessa, riippuvuuksissa, erityisesti opiaatti- ja alkoholiriippuvuudessa. Kun tuo huoltajan ja lapsen vastavuoroinen tanssi puuttuu, seurauksena on, että ne tärkeät hermoverkostot, joista pitäisi tulla osa minuutta, jäävät kehittymättä. Kaikkein keskeisimmät elementit: Rakkaus, luottamus, ystävyys, yhdessäolo, vanhemmuus, leikki, kannustus… Ne vääristyvät ilman turvallista kiintymystä.
Kiintymyksen vahingoittumisella on mielenterveysongelmissa merkittävä rooli. On myös paljon erilaisia psykososiaalisia ongelmia. Jos teet mielenterveystyötä, tiedät työskenteleväsi tikkaiden alapäässä olevien ihmisten kanssa. Psykiatrit auttavat erityisesti sosioekonomisesti huono-osaisia, ihmisiä, jotka kohtaavat asumisongelmia, rasismia ja ulossulkemista. Monien vanhemmat kärsivät päihde- tai mielenterveysongelmista.
Kuten mielenterveysongelmien kanssa yleisemminkin, riskitekijät tapaavat kasautua tietyille ihmisille. Lisäksi heillä on huonot geenit. Tämä on olennainen näkökulma genetiikkaan: geenit eivät ole jakautuneet yhteiskunnassa tasaisesti.
Muuta maailmaa edistyksellisemmässä Suomessa asia saattaa toki olla toisin, mutta yleisesti ottaen kehnot geenit viihtyvät kehnoissa ympäristöissä. Geenit, jotka altistavat masennukselle, ahdistukselle, persoonallisuushäiriöille ja riippuvuuksille, ne viihtyvät niissä sosioekonomisissa ryhmissä, joilla on myös huono koulutus, huonot asumisolot ja huonot sosiaaliset käyttäytymismallit. Riskitekijät kasautuvat. Jos harjoittaisimme eugeniikkaa, mitä emme luonnollisestikaan voi tehdä, ohjaisimme yläluokkaiset ja kaupunkien huonoimmissa osissa asuvat ihmiset lisääntymään keskenään – sekottaisimme vähän pakkaa. Mutta eiköhän unohdeta tämä ajatus.
Pohjustukseksi hieman neurofysiologiaa. Kuvassa näkyvä punainen alue on mantelitumake. Vihreä puolestaan on etuotsalohko. Mantelitumake on nisäkkään aivojen vanha osa. Se löytyy kaikilta nisäkkäiltä. Se aktivoituu stressin ja pelon yhteydessä. Mantelitumake aktivoituu, jos huoneeseen astuu joku puukon kanssa. “Pakene! Olet vaarassa.” Se käynnistää taistele tai pakene -reaktiona tunnetun hormonivasteen, josta luultavasti olette kuulleet. Tämä on tärkeä mekanismi, joka pitää meidät hengissä ja saa suhtautumaan pelokkaasti ympäristöön, ja pelottava ympäristö saa sen aktivoitumaan.
Etuotsalohko puolestaan on huomattavasti hienostuneempi järjestelmä. Kohtuullisen kokoinen etuotsalohko löytyy vain ihmisiltä, tietyiltä muilta kädellisiltä ja ehkäpä delfiineiltä. Kyseinen aivojen osa vastaa logiikasta, järkeilystä ja arviointikyvystä. Sen avulla voimme ylittää vaistomaiset pelkoreaktiomme.
Huoneeseen astuu puukolla varustettu mies, ja mantelitumakkeesi sanoo: olet vaarassa, poistu välittömästi! Etuotsalohkosi kuitenkin puuttuu peliin sekunnin murto-osassa, ja toteaa: “Näyttää ihan kunnon kaverilta, ehkäpä voisimme jutella hieman.”
Nämä kaksi aivoaluetta toimivat yhdessä pelkojen ylittämiseksi, mutta ne myös reagoivat pelkoon. Mitä tapahtuu kun kasvaa pelolle jatkuvasti altistavassa ympäristössä ja kiintymyssuhde on epäterve? Kun joka kerta kun lapsesta huolehtimisesta vastuussa oleva henkilö astuu huoneeseen, on epäselvää, onko odotettavissa suukko ja hellyyttä, palapelin rakentamista yhdessä lattialla istuen, vai potku tai lyönti. Tai raiskaus. Tällaiselle ympäristölle altistuminen, joka muuten alkaa jo ennen syntymää: on näyttöä, jonka mukaan mantelitumake voi olla yliaktiivinen jo kohdussa. Tätä esiintyy erityisen stressaantuneilla äideillä. Lapsen jatkuva altistuminen tällaiselle ympäristölle opettaa mantelitumakkeen reagoimaan poikkeuksellisen voimakkaasti.
Kyse on fyysisistä aivomuutoksista. Aivoverkostoissa tapahtuu lapsen kehittyessä fyysisiä muutoksia. Mantelitumakkeesta rakentuu yliaktiivinen. Kaikki näyttäytyy pelottavana. Ihminen on jatkuvasti varpaillaan. Etuotsalohkon reaktiot puolestaan vaimenevat. Asioiden hyvien puolien näkeminen on hyödytöntä. Ihmisiin luottaminen on vaarallista. Et selviydy lapsuudestasi jos keskityt asioiden hyviin puoliin.
Etuotsalohko kutistuu, mantelitumake puolestaan korostuu kohtuuttomasti. Tästä seuraa kielteinen käsitys niin itsestä, kielteisyys niin itseä koskevassa tarinassa kuin maailmaa koskevassa tarinassa. Itsekäsitys: “Olen hyödytön. Olen epäonnistunut. Olen lutka. Ansaitsen tulla raiskatuksi. Se on omaa syytäni.”
Myös maailmankuvasta muodostuu kielteinen: maailma on vaarallinen eikä ihmisiin voi luottaa. Jos joku käyttäytyy minua kohtaan mukavasti, hän haluaa minulta jotain. Haluan saada ensimmäisenä jalkani oven väliin. Nämä muodostavat persoonallisuuden ytimen.
Traumamuistojen ja niiden aiheuttaman tuskan kanssa oleminen on todella vaikeaa. On paljon helpompaa turruttaa tunteet ja sulkea maailma ulkopuolelle. Tähän käytetään rauhoittavia aineita: heroiinia, opiaatteja, bentsodiatsepiineja. Kannabista. Näin päädymme nykytilanteeseen.
Trauman hoitaminen on todella vaikeaa. Ei ole olemassa yhtäkään lääkettä, joka varsinaisesti hoitaisi PTSD:tä. Oireiden hoidossa hyödynnetään monenlaisia lääkkeitä. Masennusta hoidetaan masennuslääkkeillä, unettomuutta unilääkkeillä, esimerkiksi hermostuneisuutena ilmenevää ylivirittyneisyyttä, joka kasvaessaan muuttuu vainoharhaisuudeksi, hoidetaan psykoosilääkkeillä. Jos heidän mielialansa heittelee, annetaan mielialan tasaajia.
Siinä vaiheessa kun nämä ihmiset päätyvät 30–50-vuotiaina vastaanotolleni, he ovat erilaisten lääkitysten vakikäyttäjiä, mutta yksikään noista lääkkeistä ei hoida ydinasiaa, eli traumaa. Ne hoitavat vain oireita. Ne peittävät oireet, mikä auttaa selviytymään arjessa.
Traumojen hoitaminen on vaikeaa myöskin psykoterapian avulla. Trauman hoidossa hyödynnetään monenlaisia psykoterapeuttisia lähestymistapoja. EMDR, CBT, altistusterapia, DBT, CAT, IPT… näitä riittää. Erilaisia terapiamuotoja on paljon. Huoneessa olevat psykologit saattavat olla kanssani eri mieltä, mutta 20 vuoden psykiatriseen uraani perustuva vaikutelmani on, että keskeisin hoitokeino, jota psykoterapiassa hyödynnetään, on: “Keskustellaanpa kärsimyksestäsi. Kerro kokemastasi kivusta.”
Tämä lähestymistapa on täysin järkevä noin puolelle ihmisistä. He puhuvat kivustaan, itkevät, murtuvat ja rakentavat vähitellen myönteistä suhdetta terapeuttiin, oli käytetty psykologinen malli mikä tahansa, ja voivat vähitellen ylittää ja korjata kipumekanisminsa ja jatkaa elämäänsä. Tämä toimii puolelle ihmisistä erinomaisesti.
Toinen puoli ei tähän pysty. Tämä johtuu siitä, että pelkästään jo sanan “raiskaus” mainitseminen saa heidät poistumaan ovesta ja suunnistamaan kohti vodkapulloaan. He ovat vuosikymmenten ajan tehneet kaikkensa välttääkseen ajattelemasta sitä yötä kahdeksanvuotiaana, jona isoisä astui heidän makuuhuoneeseensa. He ovat kehittäneet monenlaisia puolustuskeinoja välttääkseen asian kohtaamista. Sitten psykoterapeutti sanoo: “Kertoisitko kyseisestä yöstä?”
Tämä on on ankea tilanne. Seurauksena on lukemattoman monia itsemurhia ja itsen vahingoittamista, ja roppakaupalla addiktioita. Kun traumojen esiintyvyys psykiatristen ongelmien synnyssä huomioidaan, tämä on nykypsykiatrialta hyvin heikko esitys. Olemme työskennelleet asian parissa jo sadan vuoden ajan, emmekä vieläkään kykene hoitamaan kaiken tämän kärsimyksen takana olevaa ydinasiaa.
Psykiatria on nähdäkseni vastaavassa tilanteessa kuin yleislääketiede sata vuotta sitten. Sata vuotta sitten olimme häviämässä taistelun infektiosairauksille. Tiesimme ihmisten kuolevan leikkausten jälkeen. Tiesimme ihmisten kuolevan isorokkoon, tuberkuloosiin ja hengityssairauksiin. Sitten pieneliöitä koskeva ymmärryksemme alkoi karttua. Kuitenkin vasta antibioottien löytäminen mahdollisti noiden sairauksien voittamisen.
Epidemiologia meillä oli sata vuotta sitten hyvin hallussa. Paksuissa opaskirjoissamme kerrottiin, ketkä sairastuivat isorokkoon ja ketkä kuolivat leikkausten jälkeen. Ongelmien ydintä emme kuitenkaan ennen antibioottien löytymistä osanneet hoitaa.
Psykiatria on nyt vastaavassa pisteessä. Ymmärrämme traumaa. Kirjoitamme paksuja diagnoosioppaita. Yliopistojemme psykiatrisen epidemiologian laitokset ovat upeita. Niissä seurataan tarkasti ahdistuksen, masennuksen ja trauman esiintyvyyttä.
Hoitomuotomme sen sijaan ovat keskinkertaisia. Hoidamme oireita ja tilkitsemme halkeamia. Hyvä vertaus tähän: pieneliöiden, pöpöjen, aiheuttama tulehdus voidaan hoitaa kuumetta laskevalla parasetamolilla tai ibuprofeenilla.
Tämä on toimiva lähestymistapa. Mainitut lääkkeet eivät kuitenkaan ole antibiootteja. Ne laskevat kuumetta, mutteivät tapa pöpöjä. Kun traumaperäisistä häiriöistä, PTSD:stä, addiktioista ja niin edelleen, kun näistä kärsiville potilaille annetaan SSRI-lääkkeitä ja vastaavia, laskemme vain kuumetta. Hoidamme näkyviä oireita, muttemme anna ongelman ytimeen pureutuvaa antibioottia.
Kunpa käytössämme olisi tällaisia antibiootteja. Näette varmasti, mihin suuntaan olen menossa.
Tuo kuva… Lääketehtaat jonottavat tarjoamaan oireiden hoitoon tarkoitettuja tuotteitaan. En pidä salaliittoteorioista. Psykedeelitutkimusyhteisönkin kentällä sellaisia on aivan liikaa. Pohdin kuitenkin, millaisia ajatuksia lääketeollisuudessa työskentelevien ihmisten päissä liikkuu heidän istuessaan kokouksissaan. “Minkäköhän oireiden hoitamiseen toimivan lääkkeen sitä seuraavaksi keksisi?” Lääke, jota on otettava päivittäin. Lääke, joka ei paranna, ja jota on otettava viikkojen, kuukausien, vuosikymmenten ajan.
Tältä psykiatrina työskentely tuntuu. 3,4-metyleenidioksimetamfetamiini. Voisiko tässä olla etsimämme antibiootti? Kuten tämän tapahtuman ensimmäinen puhuja sanoi: mikäli tarkoituksena olisi kehittää trauman hoitoon lääke, MDMA sopisi erinomaisesti. Se tarjoaa juuri sellaisia asioita, joita traumahäiriöiden hoitamisessa tarvitaan. Se on lyhytvaikutteinen, hyvin siedetty ja erittäin turvallinen. Kokemuksen tasolla se ei ole niin ravisteleva kuin klassiset psykedeelit.
Sen ainutlaatuinen psykologinen profiili tekee siitä täydellisen psykoterapian apuvälineen. Miten se vertautuu muihin psykedeeleihin? Psykedeelejä voidaan luokitella monin tavoin. Rakenteen perusteella ne luokitellaan tryptamiineihin ja fenetyyliamiineihin. Sekä tryptamiini että fenetyyliamiini toimivat aivoissamme sisäsyntyisinä välittäjäaineina.
Psykedeelit voidaan luokitella tämän jaoittelun mukaisesti. MDMA on fenetyyliamiini. Psykedeelit voidaan luokitella myös niiden toiminnallisten vaikutusten perusteella: ylimpänä ovat klassiset psykedeelit. MDMA lasketaan entaktogeeneihin. Näihin lukeutuvat myös MDA sekä tietyt 2C-ryhmän yhdisteet.
Psykedeelejä on valtavasti. Saatatte tietää minua paremmin nykyisestä valikoimasta ja kiinalaisten laboratorioiden uusimmista tuotoksista. Kun katsotaan aineiden reseptoriprofiileja – en halua sanoa tästä liikaa, koska seurassamme on myös legendaarinen psykofarmakologi Kim Kuypers, joka tietää MDMA:n neurobiologiasta enemmän kuin voisin edes kuvitella haluavani tietää. Minun ymmärrykseni on seuraava: se vaikuttaa useammissa reseptoreissa. Aloitetaan serotoniinin 1A- ja 1B-reseptoreista. Aineen “ekstaattisina” mielletyt vaikutukset liittyvät näihin: euforia, hyväntuulisuus, masennuksen väheneminen.
Potilaalle on tärkeä tarjota myönteisen mielentilan kokemus. Monet potilaistamme eivät ole koskaan kokenut myönteistä mielialaa. MDMA:n vaikutuksen alaisena he kuitenkin kokevat myönteisen mielialan. Tämä on hyödyllistä. MDMA-avusteisen psykoterapian aikana potilaat sanovat: “Vau. Tältäkö rakkaus tuntuu?” “Niin”, terapeutti vastaa. Kyynikot keskuudessamme tietenkin huomauttavat, että kyseessä on ainein aikaansaatu, ohimenevä kokemus, eikä kyse ole aidosta rakkaudesta. Ei tietenkään ole. Myönteistä mielialaa koskaan kokemattomalle tuollainen kokemus voi kuitenkin olla perinpohjaisen tärkeä.
Myös 2A-reseptori on keskeisessä roolissa. Klassiset psykedeelit vaikuttavat juuri tämän reseptorin kautta. MDMA:n vaikutus niihin on mieto. Kevyempi kuin LSD:llä ja psilosybiinillä: nyt ei puhuta valuvista seinistä. Vaikutus on kuitenkin riittävä edistääkseen uusia ajattelumalleja, luovuutta, “katsotaanpa asioita uudessa valossa” -kokemusta.
Tämä on hyödyllistä, koska kuten sanoin, vaikeista traumoista kärsivät ihmiset ovat rakentaneet järkähtämättömän tarinan arvottomuudestaan ja epäonnistumisistaan. Oletushermoverkoston toimintaa vaimentava lääke, joka auttaa kyseenalaistamaan edellämainittua tarinaa, näkemään, että itseä on mahdollista katsoa uudesta näkökulmasta, tällainen lääke on erittäin hyödyllinen.
MDMA:lla on myös seuraava paradoksaalinen vaikutus: aineen vaikutus dopamiini- ja noradrenaliinijärjestelmään, jossa vaikuttaa molekyylin amfetamiinipuoli, lisää potilaiden vireyttä ja heidän motivaatiotaan osallistua terapiaan. Samaan aikaan kuitenkin paradoksaalisesti tapahtuu Alfa1- ja 2-reseptorien toiminnan vaimeneminen, mikä rauhoittaa ja pehmentää ylivirittyneisyyttä.
Tämä vie heidät “ihanteellisen virittyneisyyden alueelle”, jossa he ovat riittävän vireitä terapiaan mutta samanaikaisesti kuitenkin myös riittävän rauhallisia. Sillä on myös hormonivaikutus hypotalamuksessa, jossa se lisää oksitosiinin eritystä. Oksitosiinia syntyy muun muassa imettävien äitien aivoissa. Se edistää kiintymyksen syntymistä.
Kokonaisuudessaan… Tässä taas traumatisoitunut lapsemme ylivirittyneen mantelitumakkeensa ja vaimentuneen etuotsalohkonsa kera. Miten MDMA vaikuttaa? Etuotsalohkon toiminta voimistuu. Tämä kohentaa kykyä nähdä asioita myönteisessä valossa. Heidän kykynsä tunnistaa myönteisiä kokemuksia voimistuu. Mantelitumakkeen toiminta puolestaan vaimenee. Normaalisti pelottavat asiat pelottavat nyt vähemmän. Kun nämä elementit lasketaan yhteen… kuvassa muuten näkyy Bristolissa käyttämämme lääkeaine, joka muuten on puhtainta planeetallamme koskaan valmistettua MDMA:ta. Aine on 99,98-prosenttisen puhdasta.
Kokonaisuudessaan MDMA vaikuttaa – rakastan tätä ilmaisua – se vaimentaa valikoivasti pelkoreaktiota mutta jättää muut aivotoiminnot ennalleen. Tämä on todella tärkeää. Monet muutkin lääkeaineet toki vaimentavat pelkoreaktioita. Vodka vaimentaa pelkoreaktioita. Kokaiini samoin, ja heroiini. Monet aineet laskevat estoja ja vähentävät asioiden pelottavuutta. Nuo ovat kuitenkin myös hyvin sotkuisia aineita.
MDMA:ssa on erityistä, että pelko vaimenee mutta kaikki muu toimii edelleen. Ajattelu ja pohdiskelu onnistuvat. Muisti pelaa. Väittelykin onnistuu, samoin kävely ja teekupillisen valmistaminen, olkoonkin, ettei se välttämättä ole suositeltavaa. Mutta sen vaikutus pelkoon on aivan erityinen. Tämä on psykoterapiassa keskeistä.
Tappava laillinen huumeemme, alkoholi. Isossa-Britanniassa on valtava alkoholiongelma, täällä taitaa olla samoin? Tämä on kulttuurillemme luonteenomaista. Tätä on surullista todistaa. Alkoholi on halpaa. Tölkki olutta maksaa englantilaisessa supermarketissa 49 penniä. Vastaava määrä vettä maksaa 89 penniä. Mistä on kyse? Alkoholia löytyy nykyään jokaisesta kaupasta, supermarketista ja bensa-asemalta. Tämä on iskostunut syvälle kulttuuriimme. Se on halpaa ja vaarallista. Istumme aikapommin päällä.
Maksasyövän ja muiden maksasairauksien määrä on nousussa. Alkoholin käyttöön liittyvät psykiatriset sairaudet samaten, etenkin nuorten naisten keskuudessa. Seuraavien 5–10 vuoden kuluessa tilanne tulee kehittymään todella pahaksi. Alkoholin haitallisuuden osoittavasta todistusaineistosta huolimatta ongelma pysyy,
Rinnastan Ison-Britannian alkoholiteollisuuden Yhdysvaltojen Kansalliseen kivääriyhdistykseen. Kyseessä on vahva taloudellinen ja poliittinen lobbauskoneisto, eikä laajalla todistusaineistolla näytä olevan mitään vaikutusta valtiomme toteuttamaan politiikkaan. Tälle on tehtävä jotain. Sillä… miten hyvin osaamme hoitaa alkoholiongelmia?
Nykylääketiede parhaimmillaan: tarjolla on katkaisuhoitoa, kuntoutusta, jatkohoitoa, vertaistukea, itseapua ja AA-kerhoja. Nykylääketieteen parhaissakin hoitomuodoissa retkahdusprosentti on alkoholisteilla yhdeksänkymmenen tuntumassa. Todella surkeaa. Tämä ei todellakaan riitä, ja meidän on pystyttävä parempaan.
Voisiko MDMA-avusteisesta psykoterapiasta sitten olla apua? No… meistä näyttää siltä, minkä vuoksi päätimme ryhtyä tähän tutkimukseen. On monia tekijöitä, joiden vuoksi se ei välttämättä toimi. Kun tutkitaan psykedeeliterapioiden historiaa addiktioiden hoidossa, niissä on toistaiseksi käytetty vain klassisia psykedeelejä. Meidän tutkimuksemme on ensimmäinen, jossa addiktioiden hoidossa käytetään MDMA:ta. Suurin osa 1950-luvulla tehdystä psykedeelitutkimuksesta, esimerkiksi [Humphry] Osmondin tutkimusryhmä Kanadassa, käytti LSD:tä alkoholismin hoidossa.
Klassisilla psykedeeleillä on rikas historia addiktioiden hoidossa. Nykyaikaisissa tutkimuksissa – esimerkiksi Bogenschutzin työ alkoholismin hoidossa, Matt Johnsonin työ nikotiiniriippuvuuden hoidossa, Krupitskyn ketamiinia hyödyntävä työ, kaikissa näistä todettiin, että nämä klassiset… lasken klassisiin tässä myös ketamiinin aineen havaittavista vaikutuksista johtuen. Kaikissa näissä tutkimuksissa todettiin, että mitä voimakkaampi psyykkis-henkinen, mystinen huippukokemus oli, sitä paremmin raittius onnistui. Tämäkin liittyy 1950-luvun tutkimuksiin. Tajunnanräjäyttäviä kokemuksia läpikäyneet, jumalalle puhuneet potilaat näyttävät pysyvän raittiina pidempään.
MDMA ei tyypillisesti tuota tällaisia psyykkis-henkisiä kokemuksia. Viidestä kymmeneen prosenttia vaikuttavan MDMA-annoksen ensi kertaa saaneista kuvailee kosmista ykseyttä ja yhteyttä, psyykkis-henkistä kokemusta. Vain viidestä kymmeneen prosenttia. Tämä on huomattavasti vähemmän kuin LSD:n ja taikasienten 80–90 prosenttia. Tämä vaikutus puuttuu. Voi olla, ettei aine siksi toimi tähän tarkoitukseen.
Minulla on tästä teoria. Uskon, että yksi syy sille, että ekstaasia omin päin käyttävät eivät kuvaile yhtä vahvaa psyykkis-henkistä kokemusta on tapa, jolla ainetta käytetään. Tapa jolla LSD:tä ja taikasieniä omaehtoisesti käytetään vertautuu monella tapaa aineiden kliiniseen käyttöön. Klassisia psykedeelejä tavataan käyttää pienissä, 3–4 hengen ryhmissä, makoillen sohvatyynyillä tai istuen kynttilänvalossa Pink Floydia kuunnellen.
Kun MDMA:ta käytetään omaehtoisesti, se tavataan tehdä klubeilla 5000 ihmisen seurassa. Pam-pam-pam-pam-pam. Lasereita, jatkot joilla otetaan kokaiinia ja kannabista ja harrastetaan seksiä. Musiikki pauhaa. Meininki on ulospäinsuuntautunutta ja ainetta käytetään bilettämiseen.
Veikkaan, että jos MDMA:ta käytettäisiin klassisten psykedeelien tapaan, pienellä porukalla makoillen, psyykkis-henkisiä kokemuksia esiintyisi useammin. Olennaisia farmakologisia erojakin voi toki olla. Olen valmis hyväksymään sen. Uskon kuitenkin, että tällaisten kokemusten vähäisyys MDMA:ta käyttäneillä on seurausta sen käyttötavasta ulospäinsuuntautuneena bilehuumeena.
Toinen syy sille, että uskon MDMA:n toimivan alkoholismin hoidossa on aiemmin kuvaamani ilmiöt. Niin monien addiktioiden takana on traumoja. Ihmiset juovat ja käyttävät addiktoivia huumeita sulkeakseen traumansa pois. PTSD-tutkimusten perusteella tiedämme MDMA:n tehosta traumojen hoidossa. Luottamuksemme sen toimivuuteen on siksi varsin korkea. Sen olisi parasta toimia. Siksi teemme tätä tutkimusta.
Kyseessä on avoin toteutettavuustutkimus, jossa selvitetään hoitomuodon turvallisuutta ja siedettävyyttä. Kyseessä ei siis ole kontrolloitu tutkimus. Mukana ei ole kontrolliryhmää. Mukana ei myöskään ole lumelääkettä. Kaikki osallistujat saavat MDMA:ta. Sen tietävät sekä he että me tutkijat. Tämä on toteutettavuustutkimukselle täysin mielekäs lähestymistapa. Tulemme myöhemmin toteuttamaan satunnaistetun, kontrolloidun tutkimuksen plaseboryhmineen. Ensin tutkitaan kuitenkin ensisijaisesti turvallisuutta ja siedettävyyttä: voimmeko antaa 20 potilaalle MDMA:ta turvallisesti ja siedetysti? Jos jotkut heistä juovat hitusen vähemmän, se on mukava lisä. Tämä ei kuitenkaan ole tutkimuksen keskeinen tavoite.
Noudatamme MDMA-terapiasessiomme vakiintunutta lähestymistapaa. Kaikkea psykedeeliterapiaa lähestytään vastaavalla tavalla. Kuten aiemmin kuulimme: valmistelevat tapaamiset, ainetta hyödyntävä sessio, integraatiotapaamiset, toinen ainetta hyödyntävä sessio, integraatiotapaamiset. Toteutamme tämän kahdeksan viikon kuluessa. Potilaamme tulevat katkolta, jossa heille on usein viikon ajan annettu suuria bentsoannoksia, tarkoituksena suojella aivoja ja auttaa ylittämään alkoholiriippuuden fyysinen puoli.
Tässä vaiheessa ihmiset yleensä jatkavat hoitoon tai terapiaan: AA-kerhoon, ryhmäterapiaan, yksilöterapiaan… Kahdeksanviikkoisessa hoitoprosessissamme he saavat MDMA:ta kahdesti, viikkoina 3 ja 6. Lähtöannos* on 125 mg. Kahden tunnin päästä tarjotaan vielä puolet tästä eli 62,5mg lisää. Tämä on optimaalinen MDMA-annos. Annoskoon kasvattaminen tästä hukuttaa 1a- ja 2a- serotoniinireseptorit, jotka aiheuttavat kokemuksen euforiset ja eksktaattiset ulottuvuudet. Tällöin voimistuu vain stimuloiva dopamiinivaikutus.
Tästä johtuu, että reiveissä kuljeksii kahdeksalta aamulla leukojaan zombien oloisina jauhavia ihmisiä. He ovat ottaneet liikaa ja ylikuormittaneet reseptorinsa. Molekyylin ekstaasivaikutus on poissa ja tilalla on amfetamiinivaikutus. Farmakologisesti valistuneen reivaajan tunnistaa kyllä sellaisen nähdessään. He ottavat 125mg annoksen, ja parin tunnin päästä 60 lisää. Pari tuntia tämän jälkeen vielä 30. Sitten 15. Kahden tunnin päästä 7. Annosta vähennetään yön edetessä. Tämä ylläpitää ekstaasitasoa. Muuten olisi se ja sama käyttää kahvia tai amfetamiineja, mikäli tarkoituksena siis on vain pysyä virkeässä tilassa.
Optimaalinen annoskoko on siis 125mg, jonka jatkoksi otetaan myöhemmin 62,5mg. Potilaille tehdään 3, 6 ja 9 kuukauden päästä seurantahaastatteluja, joissa hyödynnettäviä kysymyspattereita addiktio- ja psykedeelitutkimuksissa on tapana esittää.
Tätä tutkimusta on suunniteltu todella pitkään. Tapasin Michael Mithoeferin ja Rick Doblinin ensimmäistä kertaa 12 vuotta sitten, ja kerroin aikomuksestani tutkia MDMA:ta Isossa-Britanniassa. Suunnitelman muoto on noiden 12 vuoden aikana ehtinyt muuttua paljon ennen asettumistaan Bristolissa toteutettavaan, MDMA:n tehoa alkoholismin hoidossa selvittävään tutkimukseen. Michael itse asiassa kävi luonamme jokunen viikko sitten – valokuva on tuosta tapaamisesta – ja toisessa valokuvassa lattialla on kliininen psykologi ja tutkimuksen terapeuttina toimiva Laurie Higbed, joka suunnittelee terapiaprosessin aikataulua ensi vuodelle. Sitä on luonnosteltu tällaisilla piirustuksilla.
MDMA on erittäin turvallinen aine. Olen luennoinut MDMA:sta 15 vuoden ajan, ja käyttänyt paljon aikaa sen turvallisuutta koskevan tutkimusaineiston esittelyyn. Enää en jaksa vaivautua, koska MDMA on pääasiallisesti täysin turvallinen aine. Pahoitteluni tästä mahdollisesti kiistanalaiselta kuulostavasta väitteestä. Näkemykseni perustuu tutkimusnäyttöön. Isossa-Britanniassa käytetään joka viikonloppu 750 000 annosta MDMA:ta. Asiantila on ollut tämä jo 25 vuoden ajan. Vakavat seuraukset tai kuolemantapaukset ovat hämmästyttävän harvinaisia. Hämmästyttävän harvinaisia.
Tiedän, ettei ekstaasi ole sama asia kuin kliinisissä olosuhteissa käytetty MDMA. Se on paljon vaarallisempaa. Jos MDMA olisi todella vaarallinen aine, tämä olisi kyllä tullut jo ilmi. Briteissä pelkän MDMA:n aiheuttamia kuolemia kirjataan vuosittain viitisen kappaletta. Viisi kuolemaa, 750 000 annosta joka viikonloppu. Määrä on todella pieni, kun sitä verrataan vaikkapa aspiriiniin. Näin voi tutkimusnäyttöön pohjaten todeta. Jos kuulostaa kiistanalaiselta, pahoittelen.
Kun huumeita käytetään… On kuin olisimme tehneet MDMA:sta valtavan epidemiologisen tutkimuksen aineen omaehtoisen käytön vaikutuksia seuraamalla. Kun markkinoille saapuu vaarallinen aine, esimerkkinä vaikkapa mefedroni eli MCAT, joka on vuonna 2007 rantautunut synteettinen katinoni, ongelmia esiintyi paljon jo ensimmäisen vuoden aikana, jona aine oli markkinoilla: käyttäjiä päätyi psykiatrisille osastoille, monille muodostui addiktio, ja moni kuoli. Ensimmäisen vuoden aikana.
MDMA:ta on ollut saatavilla 25 vuoden ajan, eikä vastaavaa ole tapahtunut. Tietenkään kyseessä ei ole 100 % turvallinen aine. Mikään ei ole. Ovatko autot turvallisia? Entä puukot? Vastaus on, että riippuu tilanteesta. Lääketieteessä ei lääkeaineiden turvallisuudesta puhuttassa käytetä sellaisia epämääräisiä termejä kuin “turvallinen” ja “vaarallinen”. Keskitymme siihen, onko tietty hoitomuoto perusteltavissa tiettynä aikana tietyllä potilaalla. Kallistuuko riski-hyötyanalyysi riittävissä määrin hyödyn suuntaan? Potilaita kohtaavina lääkäreinä laskemme näitä päivittäin. Oli kyse mistä tahansa: laastarista, jalan amputoinnista tai syövän kemoterapiasta, asiaan kuuluu riski-hyötyanalyysi. Jos hyöty näyttää riskiä merkittävämmältä, hoitomuoto on perusteltu.
Kun kyse on MDMA:sta ja potilaista, jotka ovat kärsineet alkoholismista tai PTSD:stä 30 vuoden ajan, yrittäneet useita kertoja itsemurhaa, viettäneet aikaa suljetuilla osastoilla ja käyttävät useita eri lääkeaineita, voimmeko antaa tällaiselle henkilölle kliinisessä ympäristössä 125 milligrammaa MDMA:ta? Tätä ennen on tehty verikokeet ja otettu sydänfilmit. Terapiasessioissa heitä valvotaan kahden terapeutin toimesta, ja heiltä edellytetään klinikalla yöpymistä. Heidän tilaansa seurataan hoidon jälkeen päivittäin viikon ajan, ja sen jälkeen kymmenen viikon ajan viikottain, ja sen jälkeen kymmenen kuukauden ajan kuukausittain.
Voidaanko 125 milligramman antaminen tälle henkilölle oikeuttaa? Niin muuten, 750 000 nuorta käyttää sitä joka tapauksessa. Totta kai voidaan. Riski-hyötyanalyysin perusteella vastaus on päivänselvä. MDMA:n myrkyllisyyttä koskeva pelonlietsonta on haastettava. Se vaikeuttaa hoidon tuomista potilaiden saataville.
Aine on siis erittäin turvallinen. MDMA ei myöskään ole sama asia kuin ekstaasi. Kuvittele reivit, joihin mennessäsi sinulta otetaan verikokeet ja sydänfilmi. älkeenpäin soitat viikon ajan päivittäin terapeutille, joka tarkistaa että kaikki on hyvin. Niin. Riski on erittäin matala.
Seuraavaksi hitusen näiden aineiden lääketieteellisestä historiasta. Psykedeelien käyttö muinaisissa kulttuureissa tunnetaan hyvin. Sen juuret ulottuvat tuhansien vuosien päähän. Olemme kirjanneet historiaa noin viiden tuhannen vuoden ajan. Jo näissä varhaisimmissa kirjauksissa puhutaan kannabiksesta. Tajuntaan vaikuttavia aineita on käytetty koko kirjoitetun historian ajan.
Todennäköisesti jo sata tuhatta vuotta ennen kuin aloimme kirjata historiaa ylös. Lääketieteen kentälle aihepiiri astui 1800-luvun lopulla. Tällöin keskityttiin erityisesti meskaliiniin ja ilokaasuun. Meskaliini eristettiin peyote-kaktuksesta ja myöhemmin syntetisoitiin. Toinen aikakausi alkoi 1940-luvulla, jolloin Albert Hofmann löysi LSD:n psykoaktiiviset vaikutukset. 1960-luvun loppua lähestyttäessä nämä aineet kiellettiin. “Psykedeelistä 1960-lukua” pidetään usein psykedeelien merkittävimpänä aikakautena. Mutta Itse asiassa psykedeelien merkittävin aikakausi on nyt.
Aineiden kieltäminen 1960-luvun lopussa johti eräänlaiseen pimeään aikakauteen, jonka aikana tutkimusta tehtiin vain vähän. Monet LSD-terapiaa 1960-luvulla tehneet terapeutit, joiden oli aineiden kiellon myötä luovuttava työstään, kuitenkin siirtyivät käyttämään MDMA:ta aineen ollessa yhä laillista. MDMA:ta alettiin käyttää maanalaisesti 1970-luvulla, 1990-luvun jälkeen kiinnostus psykedeeleihin on ympäri maailmaa kasvanut valtaviin mittoihin.
Nyt on käynnissä psykedeelitutkimuksen kolmas aikakausi. Itse katson tämän aikakauden olevan näistä kolmesta keskeisin. Kun YK päätti 1970-luvun alussa kieltää psykedeelit, mitä siitä seurasi? Tutkimuksen tämä lopetti tehokkaasti. Lääkärit ja tutkijat eivät pidä lain rikkomisesta. Siksi aihepiiri ikään kuin kuoli muutamaksi vuosikymmeneksi. Huumeita käyttäviä tällaisten lakien rikkominen ei haittaa, etenkään kun kyse on kertakaikkisen huonosta, moraalittomasta laista. Omaehtoinen käyttö jatkui kaikkialla yhteiskunnassa.
Tämä koskee huumeita yleisemminkin. Kieltäminen ei saa asioita katoamaan. Minusta crack-kokaiini pitäisi kieltää. Eikun aivan, näinhän jo tehtiinkin. “Minä kun luulin, että kieltäminen lopettaa käytön.” No, niin ei tapahdu. Mutta tutkimus loppui. Sen sijaan saimme tämän. Täyttä pseudotieteellistä roskaa.
Jopa homeopatian, kristalliparantamisen ja yksisarvisten tueksi on enemmän tutkimusnäyttöä kuin sen tueksi, että tämä Misuse of Drugs Act -laki olisi vähentänyt huumeiden käyttöä, huumehaittoja tai -kuolemia. Tämäkin on tutkimusnäyttöön pohjaava väite. Tämä väite ei ole kiistanalainen, vaan pohjaa tutkimusnäyttöön. [Uskomuksessa lain toimivuudesta] kyse on pseudotieteestä. Laki on väärin ja moraaliton, se ei toimi, ja tappaa nuoria ihmisiä. Tämä puolestaan on tiedettä. Kyseessä on Delfoi-menetelmää hyödyntävä 20 aineen analyysi.
Aineet luokiteltiin niiden haittojen mukaan, kattaen niin fysiologiset haitat, addiktiopotentiaalin sekä taloudelliset ja yhteiskunnalliset haitat. Aineistoa kerättiin lukuisilta asiantuntijoilta. Näkemyksiä kysyttiin lääkäreiltä, psykiatreilta, psykoterapeuteilta, patologeilta, tuomareilta, poliiseilta, asianajajilta, vanhemmilta, käyttäjiltä: joka suunnalta.
Vastaajia pyydettiin arvioimaan eri aineita monista eri näkökulmista. Heitä pyydettiin unohtamaan aineen laillinen asema ja keskittymään niiden ominaisuuksiin. Tämä oli lopputulos. Alkoholi on hämmästyttävän vaarallinen aine. Listan alaosasta löytyy psykedeelejä. Tämä on tieteellinen näkemys.
Psykedeelejä koskeva kiinnostus on siis ollut viime vuosina kasvussa. Tällaisena aikana aihepiirin parissa on todella kiehtovaa saada työskennellä. Viime vuosina on tehty paljon tutkimusta. Kuten olemme kuulleet, MDMA-tutkimus on keskittynyt pääosin PTSD:n hoitoon. Keskitymme alkoholismiin koska haluamme kokeilla hoitoa muihinkin tarkoituksiin. Nähdäksemme traumoja on monien, ehkä jopa useimpien psykiatristen häiriöiden taustalla. Siksi laajennamme tutkimusta. Psilosybiiniä on tutkittu paljon, erityisesti ahdistuksen hoitoon liittyen. LSD:llä on toteutettu yksi kliininen terapiatutkimus. En aio puhua mikroannostelusta paitsi jos kysytte siitä. Näiden lisäksi tutkimusta tehdään esimerkiksi ibogaiinista ja ayahuascasta. Todella kiehtova aika työskennellä.
Tässä kuvassa olen Sterling-Shasunin laboratorioissa Newcastlessa kaksi vuotta sitten. Nykyään olen nuorempi. Kävin seuraamassa MDMA:n syntetisointia projektiamme varten. Arvatkaa, paljonko maksamme grammaa kohden. Saa huutaa vastauksia. Punnissa. Yhtä grammaa kliinistä MDMA:ta kohden. 10 000 puntaa grammalta. Kun lasketaan yhteen synteesikulut, sisäministeriön lisenssit kuudelle tutkimuskeskukselle, aineen kuljetus, säilytys ja annostelu, lopputulos on noin 10 000 puntaa grammalta.
Tämä on aika naurettavaa. Tunnen Bristolissa asuvia ihmisiä, jotka maksavat grammasta 40 puntaa. Tämä tutkimusala on todella kiinnostanut minua jo 10–15 vuoden ajan. Koen olevani etuoikeutettu saadessani osallistua näihin tutkimuksiin, sekä lääkkeitä annostelevana lääkärinä että terveenä, “terveenä” koehenkilönä, jolle aineita on annosteltu. Minuun on injektoitu LSD:tä, psilosybiiniä, DMT:tä ja ketamiinia, joiden lisäksi olen saanut MDMA:ta. Tämä on tapahtunut näiden 15 tutkimusvuoden aikana. Olen edelleen kunnossa.
Näitä tutkimuksia toteuttavissa tutkimusryhmissä on mahtavaa porukkaa. Tässä minä ja Michael Mithoefer Cardiffin linnassa viime viikolla. Haluan kysyä: oletko nuori ihminen, jota kiinnostaa psykedeelitutkimus? Pelottaako, että tämä saattaisi olla urasi kannalta tuhoisaa?
Palatessani ajassa 15 vuotta taaksepäin Oxfordiin, jossa toimin harjoittelijana, ja aloin osoittaa kiinnostusta tätä tutkimusalaa kohtaan, jotkut ohjaajistani sanoivat: “Ben, olet menettänyt järkesi. Miksi haluat tutkia näitä kammotuksia ja hengailet näiden hippien seurassa? Mikset tutki jotain kunnollista kuten SSRI:tä tai antipsykootteja? Siinä pelissä riittää rahaa, antipsykootteja koskevassa farmakologisessa tutkimuksessa.”
Minulle sanottiin, että tuhoaisin urani. No, he eivät olisi voineet olla enemmän väärässä. Tämä ei ole tuhonnut uraani. Kyse on eturintaman neurotieteestä. Kyse ei ole mistään hörhöaiheesta, jonka parissa työskentelevät vain jotkut Kalifornian hyypiöt. Aihepiiri on kehityspsykologian ja biologisen psykiatrian ytimessä. Psykedeeleistä ollaan kiinnostuneita kaikissa suurimmissa, farmakologiaa tutkivissa neurotieteen tutkimuslaitoksissa. Monissa niistä on jo psykedeelitutkimusohjelmansa. Jos ohjaajien varoittelut uran tuhoutumisesta pelottavat, heitä kannattaa vain kehoittaa päivittämään käsityksensä
tiedejulkaisuja lukemalla.
Korkean vaikuttavuuskertoimen tiedejulkaisuissa julkaistaan kuukausittain psykedeelejä käsitteleviä tutkimuksia. Kyse ei ole laitamien tutkimusalueesta vaan aivan keskeisestä aiheesta neurobiologiassa, psykiatriassa, tietoisuustutkimuksessa ja kliinisessä lääketieteessä. Jos ohjaajasi eivät hahmota tätä, heidän on syytä tehdä kotiläksynsä. Tätä tutkimusta tarvitaan, ja sille tarvitaan tekijöitä.
Myös haitallista huumelainsäädäntöä on päivitettävä. Meidän on laajennettava tapaamme ajatella psykoterapiaa. Yksi psykoterapian perusajatuksista on ollut, että sitä on toteutettava puhtaassa, raittiissa mielentilassa. Jos potilas on millään tapaa muuntuneessa tai päihtyneessä tajunnantilassa, tapaaminen on peruutettava.
Tämä ajatus on haastettava. Muuntuneita tajunnantiloja ei tarvitse pelätä. Niissä ja niiden kanssa on mahdollista työskennellä. Ne mahdollistavat joskus paljon tavallista tehokkaamman työskentelyn. Olemme näille psykiatrian pettämille potilaille velkaa sen, että toteutamme tätä tutkimusta ja katsomme, mihin se meidät johtaa. Olemme sen velkaa myös tälle pikkutytölle. Kiitos. Kiitos paljon.
Kysymyksiä ja vastauksia
Onko psykedeeliterapia kustannustehokasta?
Onko se kustannustehokasta? Se on kallista. Psykedeeliterapia on kallis lähestymistapa. Puhutaan 10, 12 tai 16 viikosta, viikottaisista psykoterapiasessioista, kahdesta terapeutista, aineesta joka on kallista säilyttää, varastoida ja annostella sekä tutkimuskeskuksissa yöpymisestä. Etukäteishinta on kallis. Ehkäpä 10 000 puntaa koko terapiaprosessista. Tämä on tuhti lasku.
Mutta jos hoitomuoto auttaa hoitamaan pitkäaikaussairauksia ja estämään niiden muodostumista kroonisiksi, elämänmittaisiksi sairauksiksi, silloin sitä voi pitää halpana vaihtoehtona. Tämä johtuu siitä, että tällaisten sairauksien alihoito, joka johtaa potilaan pysyvästi mielenterveyspalveluiden käyttäjäksi, on todella kallista. Kaikkein kalleinta mielenterveyshoidossa on potilaiden sairaalahoito. Yhteiskunnan tarjoamiin avohoitopalveluihin käytetyt rahat eivät ole mitään sairaalahoidon hinnan rinnalla. Psykiatrinen tehohoito maksaa noin 6 000–7 000 puntaa viikossa. Jos jokin hoitomuoto vähentää tällaisen hoidon tarvetta, sitä voi pitää erittäin kustannustehokkaana.
En tiedä Suomesta, mutta Englannissa mielenterveyspalveluille on vaikea löytää rahoitusta. Poliitikkoja ja valtuutettuja on vaikea saada ymmärtämään, että kymppitonnin sijoittaminen varhaisessa vaiheessa tarkoittaa säästöjä 40 vuodeksi. Ennakosumma on kallis, mutta tämän ei saa antaa lannistaa. Asianmukaisessa hoidossa säästäminen on huonoa taloudenpitoa. Kun ihmiset on hoidettu kuntoon, he voivat tehdä töitä ja maksaa veroja.
Tällä hetkellä tehdään myös paljon maanalaista terapiaa. Kun asiaa katsotaan potilaan näkökulmasta, miksi odottaa tutkimustuloksia eikä hakea apua tällaisesta terapiasta?
Maanalaista terapiaa tehdään jo nyt. Mihin tutkimusta tarvitaan? Minulta kysytään tätä usein. Olen saanut maanalaista terapiatyötä tekeviltä kritiikkiäkin: “Miksi jätkä tekee yhteistyötä lääketeollisuuden kanssa? Miksi solmio? Miksi nöyristelet valtakoneiston edessä? Mihin oikein pyrit? Minä tarjoan erinomaista, maanalaista terapiapalvelua, ja potilaasi voivat tulla juomaan ayahuascaa Glastonburyssa sijaitsevaan tiipiiseeni.” Totta! Uskon kyllä, että maanalaisessa psykedeeliterapiayhteisössä on paljon kokemusta ja tietämystä.
Mutta minun potilaitani tämä ei auta. Potilaani eivät ole hippejä. Psykedeelikulttuuri ei kiinnosta potilaitani. Potilaani juoksisivat kilometrien päähän jos alkaisin puhua heille chakroista. Toivoisin, että kuka tahansa jolle puhuisin chakroista, juoksisi kilometrien päähän. Potilaani ovat kovapintaisia, tatuoituja, kaljuja, verkkareihin pukeutuvia, kaljaa juovia ja tupakoivia, rikkinäisiä, vaurioituneita ihmisiä. Kukaan ei tarvitse MDMA:ta yhtä paljon kuin he. Ne kymmenen ihmistä, joilla on varaa matkustaa retriitille Esalen-instituuttiin tai Peruun ayahuascaterapiaa saamaan, hieno homma! Usein he taitavat olla valkoisia, keskiluokkaisia juppihippejä.
Saatavuus on taattava kymmenille, jollei sadoille tuhansille Isossa-Britanniassa hoitamatta jääneille PTSD-tapauksille. Ainoa keino tähän on hoitomuodon julkinen saatavuus. Olisi toki helppoa olla vaivautumatta. Kyllähän asia voisi jatkaa pyörimistä maan alla. Tämä on paljon vaikeampaa. Mielestäni MAPS:n Rick Doblin ansaitsee työstään Nobelin palkinnon. MDMA:n tuominen kiistanalaisesta, parjatusta asemastaan poliittisesti uhkaavana aineena, jollaisena sitä 1980-luvulla pidettiin, kolmannen faasin tutkimuksiin, laillisen lisensoinnin kynnykselle vuoden 2021 tienoilla… tämä on aikamoinen saavutus! Tällaisen projektin rahoittaminen hyväntekeväisyysjärjestönä…
Maanalaista terapiaa on saatavilla, mutta minun potilaitani se ei auta. He tarvitsevat mahdollisuuden tehdä tämä laillisesti. Ihmiset eivät tahdo rikkoa lakia tai tukeutua salakähmäiseen maanalaistoimintaan. He haluavat saada toimivaa hoitoa perhelääkäriltään. Siksi hoitomuoto on tuotava julkisesti saataville.
Vielä pari kysymystä, jotka koskevat tulevaa tutkimustasi. Millaisia riskejä tai haittavaikutuksia odotatte tutkimuksessanne ilmenevän? Miten ne on huomioitu istunnoissa ja potilaita valittaessa? Tähän voinee yhdistää myös kysymykset siitä, mitkä ovat tutkimuksen sisäänottokriteerit, ja kuinka pahasta alkoholiriippuvuudesta on kyse?
Keskeinen sisäänottokriteeri on diagnosoitu alkoholiriippuvuus siten kuin se DSM-5:ssä tai ICD-10:ssä määritellään. On myös paljon tällaisille tutkimuksille tyypillisiä poissulkukriteerejä: suljemme pois psykooseista, skitsofreniasta ja tyypin 1 kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät ihmiset. Pois suljetaan myös sydänongelmaiset, pahasti maksa- tai munuaisongelmaiset, raskaana olevat ja imettävät. Osallistujat ovat 18–65-vuotiaita. Poissulkukriteereihin kuuluu myös vahva itsetuhoisuus sekä epävakaan persoonallisuuden diagnoosi. Tällaiset poissulkukriteerit ovat varsin tyypillisiä.
Tutkimuksen teko on omituista puuhaa. Minä muuten vihaan sitä. Olen kliinikko, enkä malta odottaa MDMA:n lisensointia. Sitten saan lopettaa tämän akateemisen hölynpölyn ja keskittyä ihmisten hoitamiseen kliinisessä työssäni. Tutkimuksen teko on omituista puuhaa. Tarvitaan sairaita, kunnossa olevia ihmisiä. Heidän on oltava juuri oikeassa määrin sairaita ja juuri oikeassa määrin kunnossa. Nämä sisäänottokriteerit ovat vakiohomma, ja ne aiheuttavat tiettyjä haasteita. Tämä kuitenkin on pelin henki. Kenenkään ei haluta kuolevan tutkimuksen vuoksi.
Ensisijainen sisäänottokriteeri on siis tosiaankin alkoholiriippuvuus. Riskeistä: MDMA:lla on fysiologisia vaikutuksia, jotka ovat paljon voimakkaampia kuin klassisilla psykedeeleillä, LSD:llä ja psilosybiinillä. LSD:llä ja psilosybiinillä ei ole juurikaan fyysisiä vaikutuksia. Siksi ne ovat myrkyllisyyden näkökulmasta niin turvallisia. Luin hiljattain, että tuoreita sieniä pitäisi syödä 17 kiloa jotta päästäisiin lähelle myrkyllisyysrajaa. Aika suuri läjä sieniä.
Samaan tapaan LSD:n kanssa: suurin kirjattu yliannostus oli 19 000 kertaa normaaliannoksen kokoinen, mutta fysiologisia ongelmia ei seurannut. MDMA:lla sen sijaan on myrkyllisyyspotentiaalia. Lisäksi se aiheuttaa fysiologisia muutoksia. Se nostaa kehonlämpöä, sykettä ja verenpainetta. Näitä seurataan istunnoissa. Tällaisia pieniä muutoksia tapahtuu. Niiden vuoksi ekstaasi on klassisia psykedeleejä haitallisempi. Vakavat haitat ovat silti harvinaisia. Tutkimuksessamme keskeistä on, että näitä parametreja seurataan tarkasti.
Onko manian ja psykoosin riskit huomioitava tutkimuksessa?
Manian ja psykoosin riskit. Kuten sanoin, emme ota mukaan ihmisiä, joilla on tyypin 1 kaksisuuntainen mielialahäiriö tai skitsofrenia. Kliinisesti tällaista ei esiinny. En tiedä yleisön psykiatreista, mutta osastoilla ja klinikoilla joilla olen työskennellyt ei ole näkynyt mitään sellaisten ihmisten ryntäystä, joilla MDMA olisi laukaissut psykoosin. Se ei tyypillisesti laukaise psykoottisia reaktioita, amfetamiiniosastaan huolimatta.
Psykoosien kannalta kolme keskeisintä ainetta ovat kokaiini, amfetamiini ja kannabis. Niitä suuria määriä käyttävien keskuudessa psykoosien määrä on selvästi suurempi. Tässä asiassa MDMA ei näy tutkassa. Mutta koska kyse on tutkimuksesta, psykooseja kokeneet suljetaan pois koska emme halua äärimmäisen harvinaisenkaan
tapauksen sattuvan tutkimukseemme.
Koska MDMA-avusteista psykoterapiaa voi odottaa saatavaksi Suomessa?
MAPS [suom. “Monitieteellinen psykedeelitutkimusjärjestö”] josta todennäköisesti olette kuulleet, on luonnostellut aikataulun, jonka mukaan MDMA saisi USA:ssa ja Euroopassa luvat vuonna 2021. Tähän on kaksi vuotta. Nämä luvat koskevat traumaperäisen stressihäiriön hoitoa. Kun tietyllä lääkkeellä on myyntilupa tietyn sairauden hoitamiseen, sitä voidaan käyttää myös muihin tarkoituksiin, jolloin puhutaan poikkeuskäytöstä.
En tiedä, oletteko tästä tietoisia: mitä tahansa tiettyyn tarkoitukseen lisentoitua lääkettä saa pyytää myös johonkin toiseen tarkoitukseen. Halutessaan lääkäri voisi kokeilla hoitaa vaikkapa skitsofreniaa penisilliinillä. Potilaan on allekirjoitettava
vastuuvapauslomake, jossa sanotaan: “Ymmärrän, ettei penisilliinillä ole lisenssiä skitsofrenian hoitoa varten, vaan kyseessä on antibiootti. Otan asiasta vastuun.”
Tämä on poikkeuskäyttöä. Tätä käytäntöä myös me tulemme hyödyntämään. Lääke on lisensoitu PTSD:n käyttöön, mutta sitä voidaan potilaan suostumuksella käyttää muidenkin häiriöiden hoitoon. Tällaista toivomme. Tähän vuoden 2021 aikajana tähtää.
Toinen tähän lisensointiin liittyvä asia on, että… olen todella mielessäni siitä, että Rick Doblin työskentelee asian parissa. Lisenssi tulee olemaan sidoksissa tiettyyn tapaan, jolla lääkettä annetaan. MDMA:sta ei tule kotiin otettavaa lääkettä. Yleislääkäriltä ei saa laatikollista MDMA-tabletteja. Sen käyttö sallitaan vain tietyssä yhteydessä, koulutettujen, tiettyä protokollaa noudattavien ihmisten toimesta. Tämä ei ole tavatonta. Monia lääkkeitä käsitellään samoin. Ei yleislääkäriltä saa mukaan myöskään kemoterapialääkkeitä syövän hoitoon. Niitä antavat sairaalassa tietyt henkilöt tietyissä olosuhteissa.
Tällaiset lääkkeiden käytön rajoitukset eivät ole tavattomia. Näin MDMA:n käyttöä tullaan lähestymään. Tämä on mielestäni oikea tapa. Emme halua aineelle valtavia laillisia markkinoita eri tarkoituksiin. Tahdomme sitä käytettävän tehokkaasti ja suunniteltuja protokollia noudattaen.
Millaisia terapiasessiot terapeutin näkökulmasta ovat? Millaisista teemoista terapeutit keskustelevat asiakkaidensa kanssa?
Ensimmäinen annostelumme tapahtuu ensi keskiviikkona. Olemme siis juuri aloittamassa. Ihmiset kysyvät usein, millaista terapiamallia käytetään. Mitä psykologista terapiamallia terapian lääkkeettömissä istunnoissa hyödynnetään? Laiska vastaus tähän on: “MDMA-avusteinen psykoterapia alkoholiriippuvuuden hoitoon -terapia”. Tuo on ihan hyvä vastaus. Aiempaa mallia ei ole. Rakennamme lähestymistavan edetessämme.
Kuten aiemmin todettiin, MAPS on kehittänyt manualisoidun lähestymistavan, “MDMA-avusteinen psykoterapia traumaperäisen stressihäiriön hoitoon”. Se on nykyään oma psykologinen mallinsa. 15 vuotta sitten sellaista ei ollut olemassa. Nyt on. Hyödynnämme sitä. Tämä on tosiaankin laiska vastaus: mallia kehitetään.
Vivahteikkaampi vastaus on, koska minä ja Laurie työskentelemme molemmat addiktioiden parissa, hyödynnämme motivoivan haastattelun tekniikoita, lähestymistavassamme on ominaisuuksia motivoivan haastattelun terapiamallista. Lisäksi on traumakeskeisen psykoterapian ominaisuuksia.
Näitä hyödynnetään siis terapiaprosessille pohjan luovissa lääkkeettömissä sessioissa. Koska kyse on addiktiotutkimuksesta, meitä kiinnostaa retkahduksen laukaisevat tekijät, potilaan kuvaukset siitä, mikä aiemmin on tai ei ole toiminut, keinot retkahduksen välttämiseksi, mitkä ovat aiemmin olleet juomiseen palaamisen laukaisevia tekijöitä. Paljon huomiota kohdistuu aineeseen, johon he ovat addiktoituneet.
MDMA-istunnot ovat hyvin lähellä MAPSin lähestymistapaa PTSD:n hoidossa. Ne muistuttavat myös psilosybiinisessioita, oikeastaan mitä tahansa psykedeeliterapiaa. Ohjaamista välttävää ja potilaskeskeistä. Kun potilas ottaa lääkettä… He saapuvat paikalle aamuyhdeksältä ja ottavat lääkkeen puoli kymmeneltä. Kokemus kestää lisäannoksen kanssa viidestä seitsemään tuntia. Viiden-kuuden tienoilla illalla välitön vaikutus on ohi.
Sen jälkeen heille tarjotaan ateria, ja he jäävät nukkumaan hoitopaikkaan. Lähestymistavassa vältetään ohjaamista. Se poikkeaa esimerkiksi kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Tuossa tilassa potilaalle ei oikein voi sanoa: “Siirrytäänpä ohjekirjan sivulle 6. Tänään teemme harjoituksen 4b.” Heidän reaktionsa: “Täh?”
Lähestymistavassamme ei ohjata. Potilaan annetaan ohjata. Suuren osan ajasta huomio on keskittynyt sisäänpäin. Potilaalla on silmälaput ja kuulokkeet. Tarkoitus on olla kokemukselle ja lääkkeen vaikutuksille läsnä. Terapeutti saattaa sanoa: “Mitäpä jos kohdistaisit huomiosi sisälle ja keskittyisit tuohon ajatukseen?” Nyt puhutaan traumasta ja traumaattisista kokemuksista, joista ihmiset eivät ole koskaan ennen halunneet puhua. Kun he ottavat MDMA:ta, he kokevat olonsa suojelluksi. Miellän MDMA:n pelastusliivinä tai luotiliivinä, jonka pukeminen päälle auttaa tekemään traumaan keskittynyttä psykoterapiaa.
Tämän vuoksi valmistelutapaamiset ovat niin tärkeitä. Aineen käyttäminen yksinään, ilman valmistelu- ja integraatiotapaamisia, ei ole kovinkaan hyödyllistä. Kun takana on valmistelutapaamiset, MDMA-sessiossa voidaan esimerkiksi kysyä: “Muistatko kun viime viikolla puhuimme veljestäsi? “Nyt saattaisi olla hyvä mahdollisuus pohtia kyseistä aihetta.
“Jospa laittaisit silmälaput ja kuulokkeet päähäsi ja olisit hetken tuon ajatuksen äärellä?” Vain pieni lempeä tönäisy, koska kyse on aiheesta, josta he eivät koskaan puhu tai edes ajattele. Heitä rohkaistaan muistuttamalla, että MDMA on mukana ja heistä pidetään huolta. “Olet turvallisessa paikassa lähestyäksesi tuota tavallisesti välttelemääsi ajatusta tai muistoa. Mitä jos tutkailisit, josko asia tässä MDMA-tilassa näyttäisi erilaiselta?”
Myöhemmissä integraatiotapaamisissa monet heistä sanovat: “Vau! Kun silloin ajattelin veljeäni, koin paljon oivalluksia ja pystyin pohtimaan ja käsittelemään sitä.” Näiden seikkojen vuoksi MDMA- tai ylipäänsä psykedeeliavusteisissa terapiamuodoissa vaikuttaa muukin kuin aine. Integraatio- ja valmistelutapaamiset ovat täysin välttämättömiä.