MDMA-terapian hyväksyntä lähenee – läpimurto PTSD:n hoidolle vai yksi vaihtoehto muiden joukossa?

Uusimman kolmannen vaiheen kliinisen tutkimuksen tulokset on julkaistu, ja MDMA-avusteinen terapia saatetaan pian hyväksyä traumaperäisen stressihäiriön hoidoksi Yhdysvalloissa. Psykologi, tutkijatohtori Samuli Kangaslampi kommentoi uusimpia tuloksia ja MDMA-avusteisen terapian potentiaalia etenkin jo olemassa oleviin hoitoihin verrattuna.

Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies (MAPS) -järjestön kolmannen vaiheen MAPP2-tutkimuksen tulokset MDMA-avusteisen terapian hyödyntämisestä traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoitoon julkaistiin juuri Nature Medicine -lehdessä. Tutkimuksessa oli mukana 104 kohtalaisesta tai vaikeasta PTSD:stä kärsivää potilasta aiempia tutkimuksia laajemmalla etnisten taustojen kirjolla. Osallistujat olivat kärsineet PTSD:stä keskimäärin 16 vuotta, ja monien tilanteissa oli myös hoitoa tyypillisesti hankaloittavia piirteitä kuten useita traumakokemuksia eri yhteyksissä sekä dissosiatiivista oireilua.

Tämä satunnaistettu, 13 eri tutkimuspaikalla toteutettu kaksoissokkotutkimus osoitti MDMA-avusteisen terapian olevan vaikuttavaa hoitoa PTSD:hen verrattuna ryhmään, joka sai saman terapeuttisen intervention yhdistettynä lumelääkkeeseen. Kolme MDMA-annosta sisältänyt hoito-ohjelma johti siihen, että 71 % osallistujista ei enää täyttänyt PTSD:n diagnostisia kriteereitä, verrattuna 48 prosenttiin lumelääkeryhmässä. MDMA-ryhmässä 46 %:n voitiin katsoa olevan remissiossa (ainakin toistaiseksi ”kokonaan parantuneen” PTSD:stä) verrattuna 21 %:iin lumelääkeryhmästä. Efektin koko PTSD-oireisiin lumeryhmään verrattuna oli d = 0.7 eli kohtalainen ja kliinikon arvioimaan toimintakykyyn d = 0.4 eli pienehkö.

Kuva: MDMA-avusteisen terapian vaikuttavuus PTSD-oireisiin lumelääkeryhmään verrattuna. Mitchell ym. (2023). CC BY 4.0.

Edellisen, 90 koehenkilön MAPP1-tutkimuksen tulokset olivat varsin samansuuntaisia. Myös siinä tutkimuksessa 2/3 osallistujista ei täyttänyt PTSD:n kriteereitä kolmen MDMA-hoitosession jälkeen, efektikoon lumeryhmään verrattuna ollessa hieman suurempi, d = 0.9. Nämä tutkimukset osoittavat vain lyhyen aikavälin vaikuttavuutta. Aiempien, toisen vaiheen tutkimusten pitkäaikaisseurannassa vaikutusten on kuitenkin havaittu säilyvän ja jopa tehostuvan 12 kuukauden seurantaan saakka.

Näiden tutkimusten positiivisten tulosten seurauksena MAPS käynnistää nyt prosessin myyntiluvan saamiseksi MDMA:lle Yhdysvalloissa. Hyväksyntää voidaan realistisesti odottaa vuoden 2024 aikana. Euroopassa on tarpeen tehdä ainakin joitakin erillisiä kolmannen vaiheen tutkimuksia, joten hoitomuodon saapumista tänne saataneen odottaa vielä joitakin vuosia.

MDMA-avusteinen terapia näyttää siis vaikuttavan PTSD-oireisiin paremmin kuin lumelääke yhdistettynä vastaavaan terapiaan. Ero on selkeä ja tilastollisesti merkitsevä, joskaan ei efektikokona tarkasteltuna valtavan suuri. Kuinka hyviä ja kliinisen käytännön kannalta merkittäviä nämä tulokset ovat? Ja millaiseksi MDMA-avusteisen terapia rooli tulevaisuudessa asettuu, jos se hyväksytään traumaperäisen stressihäiriön hoidoksi?

Koska kyse on lääkekehitysprosessista, MAPSin tutkimuksissa MDMA-hoitoa on (epäsuorasti) verrattu lähinnä olemassa oleviin PTSD:n lääkehoitoihin ‒ käytännössä SSRI-tyyppisiin lääkkeisiin, joiden teho oireiden hoidossa onkin melko vaatimaton. PTSD:n hoitoon on kuitenkin kehitetty myös kohtalaisen hyvin toimivia psykologisia interventioita, joista etenkin traumakeskeisiä kognitiivisen käyttäytymisterapian eri muotoja suositellaan ensisijaisiksi hoidoiksi useissa maissa.

MAPP1-tutkimuksen julkaisun yhteydessä Halvorsen ja kollegat (2021) kritisoivatkin MDMA-avusteisen terapian luonnehtimista ”läpimurroksi” siltä pohjalta, että se näyttää olevan vaikuttavampaa kuin muut lääkkeelliset hoidot. He nostivat esiin, että meta-analyysien perusteella olemassa olevien traumakeskeisten hoitojen vaikutukset PTSD:hen ovat efektikokojen ja remissioprosenttien valossa itse asiassa samaa luokkaa tai jopa suurempia suhteessa vertailuryhmiin kuin vaikutukset, joita MAPP1-tutkimus (ja nyt MAPP2-tutkimus) raportoivat MDMA-avusteiselle hoidolle.

Tutkimusten välillä on merkittäviä eroja etenkin osallistujissa ja heidän oireidensa vaikeudessa, vertailuryhmissä sekä käytännön toteutuksessa. Jotta hoitomuotojen vaikuttavuutta voitaisiin luotettavasti vertailla toisiinsa, tulisi toteuttaa vertailevaa tutkimusta, jossa osa osallistujista satunnaistettaisiin MDMA-avusteiseen ja osa ns. perinteiseen hoitoon. Tällaista tutkimusta ei ole vielä kukaan tehnyt. Se olisi tärkeä seuraava askel, jotta tiedettäisiin, onko MDMA-avusteinen terapia todella vaikuttavampaa tai paremmin siedettyä kuin esimerkiksi traumakeskeinen kognitiivinen käyttäytymisterapia, vai onko se lopulta vain yksi, suunnilleen yhtä toimiva, vaihtoehto lisää jo olemassa olevien hoitojen joukkoon.

Uusimmassa tutkimuksessa huomiota herättävät myös lumeryhmässä saadut varsin hyvät hoitotulokset. Lumeryhmässäkin liki puolet keskimäärin 16 vuotta PTSD:stä kärsineistä potilaista sai niin merkittävää helpotusta oireisiinsa, ettei enää täyttänyt häiriön diagnostisia kriteereitä. Tämä siitä huolimatta, että (sokkoutuksen ollessa epätäydellistä) lumeryhmään päätyminen saattaa aiheuttaa potilaissa myös pettymystä siitä, ettei itse saanutkaan paljon odotettua MDMA-hoitoa. Kohtalaista hoitotulosta lumeryhmässä voidaan tulkita merkkinä siitä, että MDMA-hoidon osana käytetty terapeuttinen interventio on sellaisenaan ilman psykoaktiivista ainettakin varsin toimiva ja tervehdyttävä. Toisaalta vaikutukset lumeryhmässä ovat kuitenkin selvästi pienempiä kuin edellä mainituissa, eniten tutkituissa lääkkeettömissä traumakeskeisissä hoidoissa.

Ensisijaisesti monien parantuminen lumeryhmässäkin kuitenkin kertonee siitä, että tärkeintä traumaperäisen stressihäiriön hoidossa olisi se, että kaikki siitä kärsivät saisivat jotakin johdonmukaista, järkevää hoitoa, johon sisältyy paljon henkilökohtaista huomiota ja mahdollisuus käsitellä traumaattisia kokemuksia. PTSD on kohtalaisen hyvin hoidettavissa oleva häiriö, jonka kohdalla suurimpia ongelmia ovat (jollakin tavalla itse traumaan keskittyvään) hoitoon pääsy ja hoidon saavutettavuus.

Tärkein käytännön askel traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivien auttamiseksi olisi siis nopea ja kattava hoitoon, vaikka nykyiseenkin hoitoon, pääsy. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että merkittävä osa potilaista ei hyödy riittävästi tyypillisistä traumakeskeisistä hoitomenetelmistä tai lopettaa tällaiset hoidot kesken. Etenkin heille MDMA-avusteisesta hoidosta tulee toivottavasti lähitulevaisuudessa vaihtoehto myös Suomessa, osoittautui hoitomuoto sitten laajemmassa mittakaavassa erityisen vaikuttavaksi läpimurroksi terapiakentällä tai ei.

Samuli Kangaslampi

Kirjoittaja on psykologi ja psykologian tohtori, kliinisen psykologian yliopistonlehtori Tampereen yliopistolla, vuosina 2023-2024 tutkijatohtori Maastrichtin yliopiston neuropsykologian ja psykofarmakologian laitoksella, ja Psykedeelitutkimusyhdistyksen hallituksen jäsen.