Aliarvioimmeko psykedeelien potentiaalia?

Tutkijatohtori, psykiatriaan erikoistuva lääkäri Jani Kajanoja kirjoitti meille psykiatrian ja psykedeelien kohtaamista käsittelevän vierasblogauksen. Tutkimuseettisten periaatteiden oleellinen tarkoitus on varmistaa, ettei tutkimus aiheuta tutkittaville kohtuutonta haittaa potentiaalisiin hyötyihin nähden. Kajanoja katsoo, ettei tähän asti kertynyt näyttö anna syytä pitää psykedeelien annostelua hallituissa olosuhteissa erityisen vaarallisena ja kysyy toisaalta, voiko tutkimatta jättäminenkin olla epäeettistä – etenkin kun käytössä olevat lääkkeet eivät auta läheskään kaikkia mielenterveysongelmista kärsiviä.

Sana “psykedeeli” tulee Kreikan kielen sanoista psyche (mieli, sielu) ja delein (paljastaa). Termi viittaa tajunnantilaa voimakkaasti muuttaviin aineisiin, joita monet kulttuurit ovat vuosisatojen ajan käyttäneet seremoniallisiin ja parantaviin tarkoituksiin. Klassisiin psykedeeleihin kuuluvat ”taikasienten” sisältämä psilosybiini, meskaliini, dimetyylitryptamiini (DMT) ja 1940-luvulla syntetisoitu LSD. Usein mukaan lasketaan myös MDMA tai ekstaasi, jonka vaikutukset kuitenkin hieman poikkeavat edellisistä. Näistä kaikki luokitellaan nykyään laittomiksi huumeiksi, mutta erityisesti LSD:tä, jonka vaikutukset kemisti Albert Hofmann löysi vahingossa potentiaalisia migreenilääkkeitä etsiessään, tutkittiin terapiakäytössä innokkaasti 50- ja 60-luvuilla ennen aineen kieltämistä. 2000-luvulla psykedeelejä koskevan lääketieteellisen tutkimuksen määrä on noussut räjähdysmäisesti. Alustavat, pienillä aineistoilla tehdyt tutkimustulokset ovat olleet vaikuttavia: nopeita ja pitkäaikaisia hyötyjä on raportoitu mm. masennuksen, ahdistuneisuuden ja traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoidossa.

Pohdin tässä kirjoituksessa psykiatrian ja mielenterveysongelmien nykyisten hoitojen ongelmia, psykedeelitutkimuksen haasteita ja turvallisuutta sekä psykedeelien potentiaalia mielenterveyden hoidossa.

Miksi psykiatria tarvitsee uusia hoitoja?

Mielenterveyden häiriöt koskettavat vuosittain yli viidesosaa suomalaisista. Masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt sekä päihdeongelmat ovat näistä yleisimpiä. Mielenterveysongelmat laskevat radikaalisti elämänlaatua ja usein myös eliniänodotetta, ja pahimmillaan johtavat itsemurhaan. Ne ovat myös yleisin pitkäaikaisen työkyvyttömyyden syy ja aiheuttavat näin valtavan määrän kustannuksia yhteiskunnalle.

Yleisimpiä mielenterveyshäiriöitä hoidetaan useimmiten mieliala- tai muilla psyykenlääkkeillä, keskusteluhoidolla, psykoterapialla, tai näiden yhdistelmällä. Vaikeammissa ja pitkittyneissä tapauksissa voidaan käyttää ns. neuromodulaatiohoitoja, esimerkiksi aivojen sähköhoitoa, transkraniaalista magneettistimulaatiota (TMS) tai ketamiinihoitoa. Keskityn tässä kirjoituksessa nykyisten hoitojen rajoituksiin ja ongelmiin, ja yritän siten perustella, miksi psykiatria mielestäni tarvitsee kipeästi uudenlaisia hoitoja.

Ensinnäkin on selvää, että merkittävä osa potilaista ei hyödy lääkkeistä. Masennuslääkkeiden vaikutus oireisiin on meta-analyysien mukaan parhaimmillaankin pieni ellei täysin olematon [1–4], ja joidenkin tutkijoiden mielestä jopa haitallinen [5]. Lääkkeiden pitkäaikaishyödyistä on vähän ja osittain ristiriitaista tietoa [5–7]. Olen useasti todistanut lääkkeistä olevan yksittäistapauksissa suurtakin apua varsinkin muuhun hoitoon yhdistettynä, mutta valitettavan usein vaikutus jää mitättömäksi.

Masennuksen lääkehoitoon liittyy kuitenkin myös mielenkiintoisempi ongelma, jota mielestäni ei oteta riittävän vakavasti. Kliininen kokemus ja tutkimusnäyttö osoittavat, että huomattavan moni ei pidä masennuslääkkeiden vaikutuksesta [8, 9]. Olen monesti kuullut, että masennuslääkkeet todella helpottavat oireita, mutta samalla vievät jotain oleellista pois. Moni ei koe olevansa oma itsensä lääkityksen vaikutuksen alaisena. Tunteiden latistuminen, apatia, seksuaalinen haluttomuus ja painonnousu ovat yleisiä psyykenlääkkeiden haittavaikutuksia [8, 9]. Siksi myös lääkehoidosta kieltäytyvien tahtoa tulee kunnioittaa.

Usein lääkitys pyritään kuitenkin yhdistämään psykoterapiaan, tai ainakin keskustelukäynteihin. Terapian vaikutusta mielenterveysongelmiin on tutkimuksissa monimutkaisempaa arvioida, mutta sekään ei usein paranna oireita pitkäaikaisesti. Tämän lisäksi psykoterapia on intensiivinen, henkisiä ja taloudellisia resursseja vaativa hoitomuoto, jonka kustannukset yhteiskunnalle ovat suuret. Vastaavia rajoitteita liittyy neuromodulaatiohoitoihin, joista monet saavat nopean ja radikaalinkin helpotuksen esimerkiksi vakaviin masennusoireisiin ja itsetuhoisuuteen: Nämä hoidot vaativat paljon resursseja ja pitkää ylläpitohoitoa, ja ovat siten saatavilla vain pienelle osalle potilaista. Ylläpitohoidon loppuessa psyykkiset oireet valitettavan usein palaavat.

En halua maalata nykyhoidoista liian negatiivista kuvaa. On kuitenkin selvää, että tarvitsemme uusia ideoita niiden ihmisten hoitamiseen, jotka eivät saa apua mistään tarjolla olevasta hoitomuodosta – varsinkin kun psykiatrisen hoidon tarve näyttää jatkuvasti kasvavan.

Psykedeelien turvallisuudesta

Vaikka psykedeelitutkimuksen uuteen aaltoon on suhtauduttu pääasiassa positiivisesti, aihe herättää myös epäilyksiä. Helsingin yliopiston psykiatrian professori Erkki Isometsä kirjoitti aiheesta viime vuonna katsauksen, jossa hän toteaa, että ”Jo ajatus psilosybiinin ja ekstaasin käyttämisestä hoitokeinoina varmaan hirvittää useimpia lääkäreitä”. Hän korostaa psykedeelien väärinkäyttöpotentiaalia ja mahdollisia vakavia haittavaikutuksia [10].

On ymmärrettävää ajatella, että huumeiksi luokiteltujen aineiden tutkiminen psykiatrian hoitokeinona olisi kyseenalaista, ehkä jopa vastuutonta. Lääkevalikoimaamme kuitenkin kuuluu tälläkin hetkellä useita psykoaktiivisia aineita, joiden laiton päihdekäyttö on hyvin tavallista. Esimerkkejä tällaisista ovat amfetamiinipohjaiset stimulantit, rauhoittavat lääkkeet ja opioidit. Tietyn aineen laittomuus onkin juridinen ja huumepoliittinen, ei lääketieteellinen asia.

Miten turvallisia terapiatutkimusten kohteena olevat psykedeelit sitten ovat? Fyysisellä tasolla psykedeeleillä vaikuttaa terapiakontekstissa olevan vain vähäisiä haittoja. Pahoinvointi ja huimaus ovat suhteellisen yleisiä mutta useimmiten melko lieviä sivuvaikutuksia. Myös muutokset verenpaineessa ja sykkeessä ovat tutkimusten mukaan maltillisia, eikä psykedeelien käyttöön liity elinvaurioita, haitallisia aivomuutoksia tai merkittävää riippuvuuspotentiaalia [11, 12]. Sen sijaan psyykkisesti vaikeat kokemukset ovat yleisiä. Näihin kuuluvat ahdistuneisuus, pelko, epämiellyttävät keholliset tuntemukset, ja pahimmillaan psykoottiset oireet kuten paranoia ja harhaluulot. Näistä valtaosa on nopeasti ohimeneviä, mutta harvinaisissa tapauksissa ne voivat pitkittyä. Tällaiset vaikutukset vaikuttavat kuitenkin olevan paljon harvinaisempia, kun ihminen valmistellaan asianmukaisesti kokemukseen, ja se toteutetaan turvallisessa, rauhallisessa ympäristössä. Tuhansien potilaiden joukossa, jotka saivat psykedeeliterapiaa 50- ja 60-luvuilla, vakavat haittavaikutukset näyttävät olleen erittäin harvinaisia, ja vuonna 2018 julkaistun katsauksen mukaan niitä ei viime 2000-luvun kliinisissä tutkimusolosuhteissa olla todettu yhtäkään [12].

Turvallisuutta ajatellen psykedeeleihin liittyy nykyhoitoihin verrattuna myös merkittävä vahvuus, eli käyttökertojen vähäinen määrä. Psykedeelit ovat tutkimuksissa lieventäneet pitkäaikaisesti psykiatrisia oireita vain 1–3 käyttökerran jälkeen. Mielialalääkkeitä taas käytetään päivittäin, useimmiten vuosien ajan, mikä osaltaan altistaa haittavaikutuksille.

Tutkimuseettisten periaatteiden oleellinen tarkoitus on varmistaa, ettei tutkimus aiheuta tutkittaville kohtuutonta haittaa potentiaalisiin hyötyihin nähden. Turvallisuustutkimus on siis ilmiselvästi tärkeää. Tähän asti kertynyt näyttö ei kuitenkaan mielestäni anna syytä pitää psykedeelien annostelua hallituissa olosuhteissa erityisen vaarallisena. Lisäksi tutkimusetiikan näkökulman voi kääntää myös toisinpäin, ja kysyä, milloin tutkimatta jättäminen on epäeettistä. Jos laadukas tutkimus voi johtaa merkittävään kärsimyksen vähenemiseen, sen toteuttaminen voidaan nähdä moraalisena velvollisuutena [13]. Mielenterveysongelmien yleisyyden, vakavuuden ja olemassa olevien hoitojen ongelmien vuoksi moraalinen velvollisuus uusien hoitomuotojen tutkimiseen on erityisen painava.

Lumeryhmän haasteet

Toinen yleinen kritiikki koskien psykedeelitutkimuksia on lumeryhmän puuttuminen ja sokkoutuksen ongelmat. Satunnaistettu, kontrolloitu tutkimus, jossa vertailuna käytetään usein plasebo- eli lumeryhmää, on lääketieteellisten tutkimusten kultainen standardi. Lumeryhmää käytetään erottelemaan hoidon ”oikea” tai oletettu vaikutus muista, ”satunnaisista” tekijöistä. Lumevaikutus perustuu muun muassa tutkittavan odotuksiin omasta paranemisestaan. Tätä havainnollistavat esimerkiksi tutkimukset, jotka ovat osoittaneet masennuslääkkeiden toimivan huonommin, jos tutkittava luulee saavansa lumetta [14].

Lumevaikutusta ei ole helppo tutkia psykiatriassa. Masennuslääkkeillä on huomattavia sivuvaikutuksia varsinkin hoidon alkuvaiheessa. Jos vertailuryhmälle annetaan tabletti, jolla ei ole mitään vaikutusta, osa tutkittavista saattaa ymmärtää kuuluvansa vertailuryhmään, mikä itsessään vaikuttaa tutkimuksen tuloksiin [15]. Tämä ongelma voidaan ratkaista antamalla vertailuryhmälle lääkettä, jolla on vastaavia sivuvaikutuksia, mutta ei suoria vaikutusta psykiatrisiin oireisiin. Psykedeelitutkimuksessa asetelma vaikeutuu kuitenkin entisestään. Psykedeelien hyödyt perustuvat oletettavasti niiden aiheuttamaan muuntuneeseen tajunnantilaan [16, 17]. Miten lumevaikutusta on mahdollista kontrolloida tällaisessa tapauksessa? Ongelmaan on kehitetty monenlaisia ratkaisuja, joista mikään ei ole täydellinen, mutta niistä kaikki ovat mielestäni perusteltuja. Voimme esimerkiksi antaa vertailuryhmälle pienemmän annoksen psykedeeliä tai jotain muuta psykoaktiivista ainetta, jolloin tutkittavan on vaikeampi erottaa, kumpaan ryhmään hän kuuluu.

Lumeryhmä ei myöskään ole aina välttämätön, varsinkaan silloin kun samaan ongelmaan on jo olemassa vakiintuneita hoitomuotoja. Kontrolliryhmänä voidaan yksinkertaisesti käyttää perinteistä masennuslääkehoitoa, kuten tuoreessa New England Journal of Medicinessa julkaistussa tutkimuksessa tehtiin [18]. Tässä psilosybiini lievitti masennusoireita vähintään yhtä hyvin – ja monilla mittareilla paremmin – kuin yleisimmin käytetty masennuslääke essitalopraami. Näin saadaan ”oikean elämän” vertailevaa tietoa eri hoitomuotojen hyödyistä. Tässäkin tapauksessa tutkittavien ennakkoasenteet eri hoitojen paremmuudesta voivat toki vääristää tuloksia.

Kukaan ei ole vielä keksinyt täydellistä tapaa ratkaista lume- ja sokkoutusongelmat psykedeelitutkimuksessa. Itse ajattelen, että täydellistä ratkaisua tuskin onkaan, mutta aika näyttää.

Psykedeelinen vallankumous?

Suomen tutkimusluvista riippumatta ennustan, että psykedeelit tulevat saamaan laillisen lääkkeen statuksen Suomessakin vielä tällä vuosikymmenellä. Uusia tuloksia ja katsauksia julkaistaan lähes kuukausittain parhaissa lääketieteen lehdissä. Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto (FDA) on jo myöntänyt psilosybiinille ja MDMA:lle Läpimurtoterapia-luokituksen nopeuttaakseen tutkimusten ja lääkelupien etenemistä. Tällainen status myönnetään lääkeaineille, joiden tarkoitus on hoitaa vakavia sairauksia, ja jotka alustavasti osoittavat parempaa tehoa nykyisiin hoitoihin verrattuna.

On kiinnostava kysymys, miten länsimainen mielenterveyskäsitys sopii yhteen psykedeelien kaltaisen hoitomuodon kanssa. Kuten mainitsin ylempänä, psykoaktiivisten aineiden käyttö sinänsä ei ole psykiatriassa uusi asia. Psykedeelien erityispiirteet tekevät niistä kuitenkin täysin uudenlaisen hoitomenetelmän. Kulttuureissa, joissa psykedeelejä on käytetty, niihin on suhtauduttu äärimmäisellä kunnioituksella, ja niiden käyttö on rajattu uskonnollisiin seremonioihin ja tärkeisiin rituaaleihin [19, 20]. Väli- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansat kutsuvat psilosybiinisieniä nimellä ”Jumalten liha” (Teonanacatl). Psykedeelisiä kasveja on pidetty opettajina, elävinä olentoina, joilta pyydetään apua elämän ongelmiin tai parannusta sairauksiin [19, 20].

Ajatteli näistä uskomuksista mitä tahansa, tutkimuksissa on havaittu, että psykedeeleillä saadaan melko luotettavasti aikaan nk. mystinen kokemus. Tällä tarkoitetaan kokemusta syvästä yhteydestä maailman kanssa, oman kehon ja mielen rajojen hälvenemisestä sekä pyhyydestä, äärettömyydestä ja syvemmästä ymmärryksestä koskien todellisuuden luonnetta [21, 22]. Yksittäisissä tutkimuksissa psykedeelien on myös todettu lisänneen läheisyyden tunnetta muihin ihmisiin, kiitollisuuden ja merkityksellisyyden kokemusta elämää kohtaan, empatiaa, sosiaalisuutta ja luontoyhteyttä [23–25]. Koehenkilöt ovat kuvanneet psykedeelikokemustaan yhdeksi elämänsä merkityksellisimmistä tapahtumista [21]. Myös psykedeelien vaikutukset tunteisiin ja niiden käsittelyyn näyttävät eroavan nykyisistä lääkehoidoista. Perinteisen masennuslääkehoidon yleinen koettu haittavaikutus on tunteiden latistuminen tai niiden intensiteetin väheneminen. Psykedeelit puolestaan näyttävät herkistävän voimakkaille ja vaikeillekin tunteille, mikä yleensä koetaan hyödyllisenä myöhemmän hyvinvoinnin ja itseymmärryksen kannalta [26].

Psykedeeleillä on siis hämmentävän laajoja vaikutuksia, jotka eivät rajoitu psykiatristen oireiden lieventämiseen. Jostain tuntemattomasta syystä ihmiset kokevat psykedeelien katalysoimana muutoksia ajattelutavoissaan, suhtautumisessaan itseen ja maailmaan ja jopa persoonallisuudenpiirteissään. Ymmärrettävästi näin laajat vaikutukset saavat monet varpailleen. Psykedeelien kieltäminen 1960-luvulla olikin osaksi vastareaktiota siihen, että LSD:stä tuli vastakulttuurin ikoni, jonka pelättiin radikalisoivan nuoria vallitsevan yhteiskunnan normeja vastaan. Ironisesti uudet tutkimukset viittaavat siihen, että psykedeeleillä todella saattaa olla potentiaalia muuttaa ihmisen arvomaailmaa, asenteita ja jopa poliittisia näkemyksiä [23, 25–27]. Kiinnostava kysymys on, onko tällainen muutos toivottavaa?

Länsimaista psykiatriaa on laajasti kritisoitu sen aivo- ja biologiakeskeisyydestä sekä yksipuolisesta keskittymisestä yksilön oireiden hillitsemiseen [28, 29, 31, 32]. Miten hyvin psykedeelien vaikutus soveltuu perinteiseen psykiatrian viitekehykseen? Olemme tottuneet ajattelemaan, että hoitava lääke tehoaa pureutumalla sairauden biologiseen mekanismiin. Psykedeelien tapauksessa parantava vaikutus kuitenkin näyttää ainakin subjektiivisesti perustuvan muuntuneeseen tajunnantilaan, joka mahdollistaa uudenlaisia näkökulmia, merkityksiä, ja syvempää itsereflektiota [16, 17].

Entä jos osoittautuisi, ettei psykedeeleistä olekaan merkittävää apua psykiatrisiin häiriöihin, mutta niiden vaikutukset koettaisiin siitä huolimatta arvokkaaksi, merkitykselliseksi, itseymmärrystä ja hyvinvointia lisääväksi? Voimmeko oppia jotain alkuperäiskansojen ajattelutavoista psykedeelien suhteen? Samanistisissa traditioissa parantaminen ei usein viittaa yksinkertaisen taudinaiheuttajan tai sairausmekanismin hävittämiseen, vaan kokonaisvaltaisempaan prosessiin, joka pyrkii ”hoitamaan” ihmisen suhdetta itseensä, joskus hänen koko perheeseensä ja ympäristöönsä [19, 20, 30]. Lääketieteellinen sairausmalli, jossa psyykkiset ongelmat käsitteellistetään yksilössä sijaitseviksi sairauksiksi tai haavoittuvuuksiksi, onkin vain yksi, länsimaisen kulttuurimme kontekstissa syntynyt tapa ymmärtää mieltä. Inhimillinen kärsimys on moniulotteinen, elävä ilmiö, jota ei voida yksinkertaistaa diagnoosikoodeihin ja biologisiin tekijöihin [29, 31–34]. 

Oma näkemykseni on, että mielenterveysongelmien hoidossa olisi syytä huomioida nykyistä enemmän ihmisen historian ja elämäntilanteen, maailmankuvan, näkemysten ja asenteiden roolia. Kulttuurimme on pitkään pohjautunut individualistisille ja materialistisille arvoille, mikä on tapahtunut yhteisöllisyyden ja kestävän kehityksen kustannuksella. Tällä kehityksellä on todennäköisesti osansa mielenterveysongelmien yleistymisessä [34–35]. Henkilökohtainen kokemukseni masennuksesta on, että se liittyy nimenomaan jonkinlaiseen yhteyden katkeamiseen – yhteyden kehoon, tunteisiin, muihin ihmisiin ja luontoon, sekä elämän merkityksellisyyteen. Ajattelen, että saavuttaaksemme kestäviä ratkaisuja pahoinvointiimme, meidän tulee uudelleenarvioida suhteemme ihmisyhteisöön ja ympäröivään maailmaan. Jos psykedeelit voivat auttaa tässä kehityksessä, niin pidän sitä valtavasti tärkeämpänä kuin pelkkää psykiatristen oireiden lievittämistä yksilötasolla.

Jani Kajanoja
Tutkijatohtori, psykiatriaan erikoistuva lääkäri
Janin blogi: https://janikajanoja.fi/

Lähteet

1. Cipriani et al. (2018). Comparative efficacy and acceptability of 21 antidepressant drugs for the acute treatment of adults with major depressive disorder: a systematic review and network meta-analysis. The Lancet, 391(10128), 1357–1366.
2. Munkholm et al. (2019). Considering the methodological limitations in the evidence base of antidepressants for depression: a reanalysis of a network meta-analysis. BMJ Open, 9(6), e024886.
3. Kirsch et al. (2008). Initial severity and antidepressant benefits: a meta-analysis of data submitted to the Food and Drug Administration. PLoS Medicine, 5(2), e45.
4. Jakobsen et al. (2017). Selective serotonin reuptake inhibitors versus placebo in patients with major depressive disorder. A systematic review with meta-analysis and Trial Sequential Analysis. BMC Psychiatry, 17(1), 58.
5. Warren (2020). The trouble with antidepressants: why the evidence overplays benefits and underplays risks, British Medical Journal
6. Fava, G. A. (2020). May antidepressant drugs worsen the conditions they are supposed to treat? The clinical foundations of the oppositional model of tolerance. Therapeutic Advances in Psychopharmacology
7. Zhou et al. (2020). Effects of antidepressant medicines on preventing relapse of unipolar depression: a pooled analysis of parametric survival curves. Psychological Medicine, 1–9.
8. Read et al. (2014). Adverse emotional and interpersonal effects reported by 1829 New Zealanders while taking antidepressants. Psychiatry Research, 216(1), 67–73.
9. Hughes et al. (2017). Adverse effects and treatment satisfaction among online users of four antidepressants. Psychiatry Research, 255, 78–86.
10. Isometsä, E. (2020). Onko huumeesta hoidoksi? Duodecim; Laaketieteellinen Aikakauskirja, 136(13), 1511–1513.
11. Johnson et al. (2008). Human hallucinogen research: guidelines for safety. Journal of Psychopharmacology , 22(6), 603–620.
12. Dos Santos et al. (2018). Efficacy, tolerability, and safety of serotonergic psychedelics for the management of mood, anxiety, and substance-use disorders: a systematic review of systematic reviews. Expert Review of Clinical Pharmacology, 11(9), 889–902.
13. Harris, J. (2005). Scientific research is a moral duty. Journal of Medical Ethics, 31(4), 242–248.
14. Curkovic, M., & Kosec, A. (2019). Significance of Participants’ Expectations in Managing the Placebo Effect in Antidepressant Research. In Frontiers in Psychiatry (Vol. 10).
15. Mora, M. S., Nestoriuc, Y., & Rief, W. (2011). Lessons learned from placebo groups in antidepressant trials. Philosophical Transactions of the Royal Society of London. Series B, Biological Sciences, 366(1572), 1879–1888.
16. Roseman, L., Nutt, D. J., & Carhart-Harris, R. L. (2017). Quality of Acute Psychedelic Experience Predicts Therapeutic Efficacy of Psilocybin for Treatment-Resistant Depression. Frontiers in Pharmacology, 8, 974.
17. Forstmann, M. et al. (2020). Transformative experience and social connectedness mediate the mood-enhancing effects of psychedelic use in naturalistic settings. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 117(5), 2338–2346.
18. Carhart-Harris, R. et al. (2021). Trial of Psilocybin versus Escitalopram for Depression. The New England Journal of Medicine, 384(15), 1402–1411.
19. Fotiou, E. (2019). The role of Indigenous knowledges in psychedelic science. Journal of Psychedelic Studies, 4(1), 16–23.
20. Bia Labate – Honoring the Indigenous Roots of the Psychedelic Movement. https://cswr.hds.harvard.edu/news/2021/03/18/honoring-indigenous-roots-psychedelic-movement
21. Griffiths, R. R. et al. (2006). Psilocybin can occasion mystical-type experiences having substantial and sustained personal meaning and spiritual significance. Psychopharmacology, 187(3), 268–283
22. Liechti, M. E. et al. (2017). Alterations of consciousness and mystical-type experiences after acute LSD in humans. Psychopharmacology, 234(9-10), 1499–1510.
23. Griffiths, R. R. et al. (2018). Psilocybin-occasioned mystical-type experience in combination with meditation and other spiritual practices produces enduring positive changes in psychological functioning and in trait measures of prosocial attitudes and behaviors. Journal of Psychopharmacology , 32(1), 49–69.
24. Lebedev et al. (2016). LSD-induced entropic brain activity predicts subsequent personality change. In Human Brain Mapping (Vol. 37, Issue 9, pp. 3203–3213).
25. Lyons, T., & Carhart-Harris, R. L. (2018). Increased nature relatedness and decreased authoritarian political views after psilocybin for treatment-resistant depression. Journal of Psychopharmacology , 32(7), 811–819.
26. Carhart-Harris, R. L., & Friston, K. J. (2019). REBUS and the Anarchic Brain: Toward a Unified Model of the Brain Action of Psychedelics. Pharmacological Reviews, 71(3), 316–344.
27. Nour, M. M., Evans, L., & Carhart-Harris, R. L. (2017). Psychedelics, Personality and Political Perspectives. Journal of Psychoactive Drugs, 49(3), 182–191.
28. Gardner, C., & Kleinman, A. (2019). Medicine and the Mind — The Consequences of Psychiatry’s Identity Crisis. In New England Journal of Medicine (Vol. 381, Issue 18, pp. 1697–1699).
29. van Os, J. et al. (2019). The evidence-based group-level symptom-reduction model as the organizing principle for mental health care: time for change? World Psychiatry, 18(1), 88–96.
30. Waldram, J. B. (2000). The efficacy of traditional medicine: current theoretical and methodological issues. Medical Anthropology Quarterly, 14(4), 603–625.
31. Borsboom, D., Cramer, A. O. J., & Kalis, A. (2019). Brain disorders? Not really: Why network structures block reductionism in psychopathology research. The Behavioral and Brain Sciences, 42.
32. Kinderman, P. et al. (2013). Drop the language of disorder. Evidence-Based Mental Health, 16(1), 2–3.
33. Eisenberg, L. (1988). The social construction of mental illness. Psychological Medicine, 18(1), 1–9.
34. Hidaka, B. H. (2012). Depression as a disease of modernity: explanations for increasing prevalence. Journal of Affective Disorders, 140(3), 205–214.
35. Eckersley, R. (2006). Is modern Western culture a health hazard? International Journal of Epidemiology, 35(2), 252–258.