Psykedeelien kliiniset mahdollisuudet esillä suomalaisen lääketieteen kärkijulkaisu Duodecimissa

Duodecim-lehden numerossa 13 ilmestyi kesällä Elina Hynnisen ja kanssakirjoittajien katsausartikkeli ”Psykedeelien kliiniset mahdollisuudet ja biologiset mekanismit”. Kyseessä lienee ainakin 2000-luvun ensimmäinen vertaisarvioitu suomenkielinen katsaus aiheesta.

Kirjoittajat esittelevät katsauksessa perustietoa psykedeeleistä ja niiden subjektiivisia vaikutuksia, sekä psykedeelien vaikutusmekanismeja aivojen, hermoverkkojen, farmakologian ja välittäjäainejärjestelmien tasoilla. Lisäksi he nostavat esiin alustavaa tutkimusta psykedeelien kliinisistä käyttömahdollisuuksista ja kommentoivat psykedeelien riskejä. Kirjoittajat toteavat, että psykoottisten jaksojen laukaiseminen niille alttiilla henkilöillä saattaa olla ”haitoista ongelmallisin, mikäli psykedeelit tulisivat hoitokäyttöön”, sillä psykoosialttiutta on vaikeaa luotettavasti arvioida. Mahdollisten hoidollisten ominaisuuksien mekanismiksi katsauksessa esitetään erityisesti voimistunutta aivojen muovautuvuutta, jonka on esitetty kytkeytyvän psykedeelien potentiaaliin purkaa syvälle iskostuneita käyttäytymismalleja.

Saman numeron pääkirjoituksessa “Onko huumeesta hoidoksi?” psykiatrian professori, ylilääkäri Erkki Isometsä otti teemaan kriittisempää kantaa keskittyen psilosybiiniin ja MDMA:han. Hän katsoo julkaistun tieteellisen näytön psilosybiini- ja MDMA-avusteisesta terapiasta olevan aivan alustavaa, ja pitää ongelmallisina olemassa olevien tutkimusten puutteita lumekontrolleissa ja sokkoutuksessa, sekä pienissä, valikoituneissa otoksissa.

Lumekontrollit ja sokkouttaminen ovatkin psykedeelien kohdalla ongelma, johon on vaikea nähdä täysin tyydyttävää ratkaisua. Kun osanottaja saa vaikuttavan annoksen psykedeeliä, sekä hän itse että muut paikalla olevat useimmiten tunnistavat tämän lumeaineeseen verrattuna. Helposti tunnistettavat subjektiiviset vaikutukset saattavat olla myös hoidollisesti vaikuttavia elementtejä. Sokkouttamisen vaikeus tuskin silti estää psykedeelien kliinistä tutkimusta tai hyötykäyttöä.

Kritiikki pienistä ja valikoituneista otoksista on ehdottomasti osuvaa. Tätä ongelmaa käynnissä olevat laajemmat tutkimukset eri maissa useiden eri riippumattomien tutkimusryhmien toimesta tulevat korjaamaan. Samalla ne antavat realistisempaa kuvaa hoitomuotojen vaikuttavuudesta.

Ottaen huomioon etenkin psilosybiinin haitta- ja riskiprofiilin 1–3 käyttökerralla lääketieteellisessä ympäristössä, varsinkin verrattuna moniin nyt pitkäaikaiskäytössä oleviin psykiatrisiin lääkkeisiin, voi Isometsän kommenttia siitä, että ”[j]o ajatus psilosybiinin ja ekstaasin käyttämisestä hoitokeinoina varmaan hirvittää useimpia lääkäreitä” kuitenkin pitää yllättävänä. Tieteellisen näytön valossa Isometsä saattaa ylikorostaa psykedeeleihin liittyviä riskejä ja haittavaikutuksia. MDMA:n mahdollisen neurotoksisuuden ja (viihdekäytöstä aiheutuneiden) kuolemantapausten relevanssi on myös epäselvää, kun MDMA-avusteisessa terapiassa hyödynnetyillä annoksilla ja asetelmilla tällaisia riskejä ei ole odotettavissa.

Hyvin alustavien tutkimusten erinomaiset, joskus epäilyttävänkin hyvät, tulokset ovat ajoittain johtaneet valtaviin odotuksiin ja hypeen suhteessa psykedeeli- tai MDMA-avusteiseen terapiaan. Tästä näkökulmasta myös kriittisemmät äänenpainot teemaan ovat hyvin tervetulleita. Laajemmin on ilahduttavaa nähdä tieteellistä keskustelua psykedeelien kliinisistä mahdollisuuksista vihdoin myös suomalaisten vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen sivuilla.

Samuli Kangaslampi

Kirjoittaja on psykologian tohtori ja tutkija, sekä Psykedeelitutkimusyhdistyksen varapuheenjohtaja.

Lähteet:

Hynninen, E., Moliner, R., Ekelund, J., Korpi, E. R., & Elsilä, L. (2020). Psykedeelien kliiniset mahdollisuudet ja biologiset mekanismit. Duodecim, 136(13), 1531-1539.

Isometsä, E. (2020). Onko huumeesta hoidoksi? Duodecim, 136(13), 1511-1513.