Opinnäytetyöt

Tulokset kategoriasta oppiaine hakusanalla psykologia. Takaisin


MDMA-avusteisen psykoterapian vaikuttavuus ja psyykkinen turvallisuus (Teo Piitulainen, 2017)
Oppiaine:<span style="background-color:yellow;">Psykologia</span>
Opinnäytetyön tyyppi:Kandidaatin tutkielma
Laitos:Psykologian ja logopedian osasto
Tiedekunta:Lääketieteellinen tiedekunta
Korkeakoulu:Helsingin yliopisto
Tiivistelmä: MDMA:ta (3,4-metyleenidioksimetamfetamiini) käytettiin psykoterapian apuna ennen kuin MDMA:n viihdekäyttö “ekstaasin” muodossa johti sen kriminalisaatioon Yhdysvalloissa vuonna 1985. MDMA:lla on kuitenkin yhä ajateltu olevan psykoterapiatilanteelle hyödyllisiä vaikutuksia sosioemotionaaliseen prosessointiin. Tutkimus MDMA-avusteisen psykoterapian (MDMA-AP) soveltumisesta pitkäkestoisen, hoitoresistentin, traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoitoon on etenemässä Yhdysvalloissa kolmannen vaiheen kliinisiin tutkimuksiin, ja hoitomuodolle pyritään saamaan myös Euroopan lääkeviraston hyväksyntä.

Tässä työssä arvioitiin MDMA-AP:n vaikuttavuutta sekä psyykkistä turvallisuutta. Tutkimusaineistona käytettiin kliinisiä ja kokeellisia tutkimuksia puhtaan MDMA:n vaikutuksista ihmisillä rajoittuen viimeisten kymmenen vuoden aikana julkaistuihin, placebo-kontrolloituihin kaksoissokkotutkimuksiin sekä näihin pohjaaviin seuranta- ja analyysijulkaisuihin.

MDMA-avusteisen psykoterapian todettiin olevan vaikuttavuudeltaan lupaava hoitomuoto ainakin pitkäkestoisen, hoitoresistentin PTSD:n hoitoon. Monituntiset MDMA-AP-tapaamiset vaativat kuitenkin sekä terapeuteilta että potilailta suurempaa sitoutumista ja jaksamista kuin perinteisen pituiset tapaamiset, ja terapeuttien roolista MDMA-AP:n vaikuttavuudessa tarvitaan lisätietoa.

Puhtaalla MDMA:lla ei todettu kontrolloiduissa olosuhteissa olleen vakavia tai pysyviä psyykkisiä haittavaikutuksia tutkimuksissa käytetyillä kerta-annoksilla (<= 125 mg). Myös fysiologiset vaikutukset olivat enimmäkseen lieviä ja itsestään ohimeneviä sekä hyvin ennustettavia. Huomattavimmat riskit MDMA-AP- hoitoon osallistumisessa saattavat olla kardiovaskulaarisia. MDMA-AP:n ei todettu altistavan laittomien aineiden ongelmakäytölle tutkimusolosuhteiden ulkopuolella, vaan onnistunut hoito ennemmin suojaa siltä.
Tiivistelmä EN: MDMA (3,4-methylenedioxymethamphetamine) was used as an adjunct to psychotherapy before recreational use of MDMA in the form of “ecstasy” led to its criminalization in the U.S. in 1985. However, MDMA has still been thought to have psychotherapeutically beneficial effects on socioemotional processing. Research into MDMA-assisted psychotherapy (MDMA-AP) for chronic, treatment-resistant post-traumatic stress disorder (PTSD) is moving into Phase III clinical trials in the U.S., and the approval of European Medicines Agency will also be sought.

The purpose of this thesis was to assess the efficacy and psychological safety of MDMA-AP. Source material included, and was limited to, placebo-controlled & double-blind clinical (and experimental) studies of pure MDMA’s effects in humans, as well as follow-up and analysis studies based on them, from the last decade.

The efficacy of MDMA-AP was found promising at least for chronic, treatment-resistant PTSD. However, MDMA-AP meetings that last for many hours do require, both from the therapists and the patients, more commitment and stamina than meetings of traditional length, and more research is needed on the role of therapists in MDMA-AP’s efficacy.

Pure MDMA in a controlled setting was not found to have severe nor non-transient adverse psychological effects in the single doses (<= 125 mg) used in the studies. Physiological effects were also mostly mild, transient, and highly predictable. The most considerable risks in participating in MDMA-AP treatment might be cardiovascular. MDMA-AP was not found to predispose the participants to problem use of illegal substances outside the research setting; rather, successful treatment protects from it.
Yhdiste:MDMA
Aihe:PTSD, haitallisuusarvio
Menetelmät:kirjallisuuskatsaus
Otoskoko:
Muuta:
Tagit: MDMA, psykoterapia, psyykkiset vaikutukset, PTSD, turvallisuus, vaikuttavuus
URL:
PDF: Lataa


Tietoisuuden tasoa muuntavien kemiallisten yhdisteiden käyttö eri potilaspopulaatioiden psykoterapiassa (Iikka Yli-Kyyny, 2013)
Oppiaine:<span style="background-color:yellow;">Psykologia</span>
Opinnäytetyön tyyppi:Kandidaatin tutkielma
Laitos:Käyttäytymistieteiden laitos
Tiedekunta:Käyttäytymistieteellinen tiedekunta
Korkeakoulu:Helsingin yliopisto
Tiivistelmä: Psykoaktiiviset kemialliset yhdisteet kuten alkoholi ja huumausaineet aiheuttavat käyttäjässään ohimenevän muutoksen tämän tietoisuuden tasossa. Tätä hetkellistä muutosta tietoisuudessa on hyödynnetty psykoterapian aikana. Psykoterapiassa eniten kokeiltuja yhdisteitä ovat psykedeelit, jotka kuuluvat hallusinogeenisten huumausaineiden alaluokkaan. Niiden pääasiallisia vaikutuksia ovat muuntunut kognitio ja havaintokokemus. Psykiatri Humphrey Osmond ja kirjailija Aldous Huxley kehittivät sanan psykedeeli kirjeenvaihdossaan yrittäessään kuvailla niiden tuottamaa kokemusta (Tanne, 2004). Sana tulee kreikasta ja tarkoittaa suomeksi käännettynä ”mieltä ilmentävä”. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellut tutkimukset käsittelevät pääosin psykedeelejä (LSD, psilosybiini, meskaliini, DMT), mutta myös dissosiatiivisiin yhdisteisiin kuuluvaa ketamiinia ja empatogeeniksi tai entaktogeeniksi kutsuttua MDMA:ta. Kahden viimeisen yhdisteen farmakologinen vaikutusmekanismi eroaa psykedeelien vaikutusmekanismista, eivätkä siksi ole luokiteltavissa psykedeeleiksi. Seuraavaksi puhuttaessa psykedeeleillä avustetuista psykoterapioista on kuitenkin yksinkertaisuuden vuoksi nämä kaikki yhdisteet luokiteltu psykedeeleiksi.

Vaikka psykedeeliksi voidaan luokitella useita eri yhdisteitä, on kullakin psykedeelillä sille ominaiset vaikutuksensa. Joidenkin mittareiden mukaan eri psykedeelien välillä vaikutukset ovat laadullisesti samat, mutta määrällisesti eroavat. Esimerkiksi Vollenweider & Kometer (2010) vertasivat psilosybiinin (useiden sienilajien sisältämä psykoaktiivinen yhdiste) ja ketamiinin vaikutuksia seuraavilla kolmella englanninkielisellä asteikolla: Oceanic boundlessness, anxious egodisintegration ja visionary restructuralization. Ensimmäinen tarkoittaa positiivisesti koettua itsen rajojen katoamista, kohonnutta mielialaa ja yhteyttä ympäristöön, toinen häiriintynyttä ajatuksenkulkua ja itsekontrollin katoamista ja kolmas muuntunutta havaintokokemusta, visuaalisia ja auditiivisia hallusinaatioita, kohonnutta valppautta ja eri aisti-informaation synestesiaa. Esimerkiksi psilosybiini ja ketamiini tuottavat erilaiset profiilit näillä luokilla.

Ihmiset ovat käyttäneet psykedeelejä tuhansia vuosia. Varhaisimmat löydökset ovat yli 5000 vuotta vanhoja (El Seedi, Smet, Beck, Possnert & Bruhn, 2005). Monien alkuperäiskansojen keskuudessa on edelleen tavallista käyttää psykedeelejä ritualistisessa seremoniassa. Tällaisissa konteksteissa psykedeelisiä substansseja tavataan kutsua nimellä enteogeenit. Esimerkiksi Brasiliassa kaksi kirkkoa, Santo Daime ja União do Vegetal, ovat saaneet maansa hallitukselta luvan käyttää seremonioissaan ayahuascaa, teetä, joka sisältää dimetyylitryptamiinia (DMT) ja monoamiinioksidaasiestäjiä (MAO-I) (McKenna, 2004). Yhdysvalloissa toimiva Native American Church on vastaavasti saanut luvan käyttää seremonioissaan peyote-kaktuksesta valmistettua teetä, joka sisältää psykoaktiivista meskaliinia (Bogenschutz & Pommy, 2012). Näissä seremonioissa on usein ollut tapana, että shamaani annostelee enteogeenin ja johtaa rituaalia laulamalla ja rummuttamalla. Rituaaleilla voi olla erilaisia tarkoituksia kuten henkinen tai fyysinen parantaminen.

Myös länsimaissa oli aikakausi, jolloin psykedeelit olivat osa eri psykiatrien ja psykoterapeuttien työtä ja tutkimusta (Mangini, 1998). Kun Albert Hoffman vahingossa loi LSD:n (lysergihapon dietyyliamidi), tuli hän samalla aloittaneeksi ainutkertaisen aikakauden länsimaisessa tieteessä. Monien tutkijoiden mielenkiinnon kohteeksi muodostui muuntuneet tietoisuuden tilat ja eri psykedeelien, etenkin LSD:n ja meskaliinin psykotomimeettiset eli psykoosioireita muistuttavat vaikutukset (Osmond & Smythies, 1952). Kun tutkijoille selvisi, että psykedeelien tuottama tila on ohimenevä, oli jokseenkin tavallista, että psykiatrit ottivat kokeellisessa tarkoituksessa itse näitä yhdisteitä ymmärtääkseen skitsofreenisten potilaidensa mielenmaisemaa. Anekdotaalisten todisteiden ja omien kokemustensa jälkeen monet psykiatrit uskoivat psykedeelien potentiaaliin psykiatrian menetelmänä; LSD:n uskottiin katalysoivan psykoterapian etenemistä, ja niinpä sitä alettiin hyödyntää psykoterapiassa (Mangini, 1998).

Syntyi kaksi LSD:llä avustettua terapiasuuntausta, jotka molemmat nojasivat psykodynaamiseen teoriaan: psykedeelinen terapia ja psykolyyttinen terapia. Psykedeelisessä terapiassa potilas sai suuren annoksen LSD:tä (? 200 µg, kynnysarvo n. 50 µg), jonka jälkeen kokemuksen sisältöä tarkasteltiin ja tulkittiin. Suuren annoksen tarkoituksena oli tuottaa huippukokemus tai mystinen kokemus, jonka itsessään uskottiin tuovan ihmisessä esiin muutosmahdollisuuden. Toisessa terapiasuuntauksessa, psykolyyttisessä terapiassa, potilaalle annettiin pieniä annoksia LSD:tä osana meneillään olevaa psykoanalyyttistä terapiaa. Pienten annosten ajateltiin tuovan esiin repressoituja muistoja ja muuta materiaalia tiedostamattomasta pitäen potilaan samalla kykenevänä raportoimaan niistä. Molempien tekniikoiden ajateltiin madaltavan potilaan defenssejä, auttavan huomaamaan niitä itse ja edesauttavan psykoterapeuttista prosessia (Abraham, Aldridge & Gogia, 1996; Bogenschutz ym., 2012; Grinspoon & Bakalar, 1986; Mangini, 1998; Sessa, 2005).

Optimismi psykedeelien hyödyistä hiipui sen jälkeen, kun LSD:n ja psilosybiiniä sisältävien sienten käyttö levisi tutkimuslaboratorioiden ulkopuolelle. Harvardin yliopiston psykologian luennoitsija Timothy Leary ja professori Richard Alpert suorittivat kokeitaan kyseenalaisin menetelmin, mikä johti Learyn eroamiseen ja Alpertin erottamiseen virastaan. Jälkeenpäin Leary pahensi psykedeelien jo tahrittua mainetta kannustaessaan ihmisiä käyttämään psykedeelisiä yhdisteitä omin päin (Johnson, Richards & Griffiths, 2008). Laajamittaisen kontrolloimattoman vapaa-ajan käytön seurauksena alkoi ilmetä haitallisia reaktioita ja jopa kuolemantapauksia. Tämä ei jäänyt lehdistöltä eikä poliitikoilta huomaamatta ja pian Yhdysvalloissa ja YK:n jäsenvaltioissa säädettiin lakeja, jotka asettivat LSD:n ja sen kaltaiset yhdisteet laittomiksi, mikä käytännössä lopetti psykedeeleillä tehdyn tutkimuksen kokonaan.

Viime aikoina lupia psykedeelien käyttöön ihmiskokeissa on alettu myöntää (Grob ym. 2011; Mithoefer, Wagner, Mithoefer, Jerome & Doblin, 2011). Sitten 1950- ja 60-lukujen psykologisen tutkimuksen standardit ja menetelmät ovat kehittyneet huomattavasti. Vaikka 1950- ja 60-luvuilla julkaistiin tuhansia artikkeleita ja lukuisia kirjoja sekä järjestettiin useita konferensseja, joissa käsiteltiin psykedeeleillä tehtyjä tutkimuksia, löytyy silloisen tutkimuksen laadusta runsaasti huomautettavaa. Johnson kollegoineen (2008) löytävät kritisoitavaa muun muassa tukeutumisesta laadullisiin tuloksiin ja subjektiivisiin raportteihin, normittamattomien mittarien käytöstä, satunnaistettujen koe- ja kontrolliryhmien ja seuranta-ajan puutteesta sekä eettisistä tekijöistä. Koe- ja kontrolliryhmän puutetta perusteltiin tuolloin sillä, ettei standardin mukaista double-blind asetelmaa ollut mahdollista suorittaa. Psykedeelisten yhdisteiden vaikutukset ovat niin silmiinpistäviä, että blindin ylläpitäminen nähtiin mahdottomaksi (Greer & Tolbert, 1998). Nykyään psykofarmakologisessa tutkimuksessa vastaavanlaiset ongelmat ratkaistaan antamalla kontrolliryhmälle aktiivinen plasebo, eli pienempi annos samaa yhdistettä kuin koeryhmälle tai antamalla yhdistettä, jonka vaikutukset näyttävät päällepäin samoilta (Studerus, Kometer, Hasler & Vollenweider, 2011). Teknologian kehittymisen myötä nykyajan mahdollisuuksia tieteen tekemiseen voisi kuvailla paremmiksi kuin 1950- ja 60-luvuilla. Tuolloin ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia tutkia eläviä aivoja, eikä ollut yksityiskohtaista tietoa genetiikasta tai aivojen välittäjäaineista ja niiden yhteyksistä psyykkisiin toimintoihin ja käyttäytymiseen. Muun muassa näistä syistä johtuen olisi perusteltua jatkaa tutkimuksia.

On esitetty, että psykedeeleillä avustettu psykoterapia toimisi muun muassa vakavaa syöpää sairastavien kuolemanpelon ja ahdistuksen lieventämisessä (Grob ym., 2011), alkoholistien retkahduksen välttämisessä (Krebs & Johansen, 2012), pakko-oireisesta häiriöstä kärsivien oireiden lieventämisessä (Moreno, Wiegand, Taitano & Delgado, 2006), posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivien oireilun lieventämisessä (Bouso, Doblin, Farré, Alcázar & Gomez-Jarabo, 2008; Mithoefer, Wagner, Mithoefer, Jerome & Doblin, 2011; Mithoefer ym. 2012; Oehen, Traber, Widmer & Schnyder, 2012) sekä heroiinista riippuvaisten pidättäytymisessä addiktiostaan (Krupitsky ym. 2002). Edellä mainitut tutkimukset sekä niitä aiemmat kliiniset kokeet 1950 - 1970-luvuilta antavat viitteitä siitä, että psykedeeleistä saattaisi olla hyötyä joillekin potilasryhmille. Nykyään on olemassa useita eri psykoterapioita ja hoitoja, joista valita. On silti selvää, etteivät kaikki hoitoon hakeutuvat saa kaipaamaansa helpotusta, mikä näkyy terapiansa keskeyttäneiden lukumäärässä (Hamilton, Moore, Crane & Payne, 2011). Onkin perusteltua tutkia ja selvittää kaikkien keinojen käyttökelpoisuus, niin myös psykedeeleillä avustettujen psykoterapioiden.

Tässä katsauksessa tarkastelen saatuja tutkimustuloksia psykedeeleillä avustetuista psykoterapioista sekä selvitän niiden mahdollisia vaikutusmekanismeja uusimpien teorioiden ja menetelmien valossa. Keskityn lähinnä uudempiin tutkimustuloksiin jo edellä mainittujen varhaisimpien tutkimusten menetelmällisten ongelmien takia ja koska varhaisemmasta tutkimuksesta löytyy jo kattavasti katsausartikkeleita. Käytän kuitenkin muutamia esimerkkejä myös aiemmista tutkimusasetelmista, osoittaakseni niiden ongelmakohtia ja nostaakseni esiin sen ajan tutkijoiden oivaltamia toimintatapoja, joiden mukaan toimimalla varmistetaan mahdollisimman turvallinen, tarkoituksenmukainen ja tehokas tapa yhdistää psykedeelit ja psykoterapia.
Tiivistelmä EN: -
Yhdiste:
Aihe:
Menetelmät:
Otoskoko:
Muuta:
Tagit: -
URL:
PDF: Lataa


Psykedeelinen kokemus riippuvuuden hoidossa (Jari Mustonen ja Teo Piitulainen, 2018)
Oppiaine:<span style="background-color:yellow;">Psykologia</span>
Opinnäytetyön tyyppi:Syventävien opintojen kirjallisuuskatsaus
Laitos:Psykologian ja logopedian osasto
Tiedekunta:Lääketieteellinen tiedekunta
Korkeakoulu:Helsingin yliopisto
Tiivistelmä: Erilaiset päihderiippuvuudet ovat merkittävä mielenterveyden ongelma. Alkoholin haitat, kuten tapaturmat, aivovammat, tulehdukset, hormonihäiriöt ja univaikeudet, lisääntyvät suorassa suhteessa kulutetun alkoholin määrään. Alkoholi on myös merkittävä työikäisten tappaja. Suomalaisen terveydenhuollon piiriin saapuvista ihmisistä noin 15% on alkoholin ongelmakäyttäjiä (10% naisista ja 20% miehistä). Tupakointi taas on merkittävin kuolleisuuden aiheuttaja, joka voidaan estää. Tupakointi on suhteellisen yleistä Suomessa (23% miehistä, 16% naisista vuonna 2010).

Alkoholiriippuvuus ja tupakkariippuvuus on luokiteltu sairauksiksi, joihin on kehitetty useita vieroitushoitomenetelmiä. Tässä katsauksessa keskitytään nyt tutkimusvaiheessa olevaan uuteen hoitomenetelmään, jossa käytetään psykedeelisillä aineilla tuotettavaa psykedeelistä kokemusta vieroittamiseen tähtäävän terapian tukena. Kirjallisuus tuntee useita eri aineita, jotka tuottavat luotettavasti psykedeelisen kokemuksen. Näistä aineista tässä katsauksessa keskitytään erityisesti psilosybiiniin ja ayahuascaan, sillä niihin liittyvä kirjallisuus on laadullisesti korkeatasoisinta ja tutkimuksia on enemmän.

Sekä psilosybiini että ayahuasca (kuten muutkin psykedeelit) toimivat 5-HT2AR-agonisteina, jonka arvellaan olevan näiden aineiden keskeisin psykotrooppinen vaikutusmekanismi. Ayahuascan voidaan ajatella olevan dimetyylitryptamiinin (DMT) oraalisesti aktiivinen muoto, jolla on pitkä historia Amazonin alkuperäiskansojen keskuudessa. Se valmistetaan sekoittamalla kahta kasvia: shamaanikahvikin (Psychotria viridis) lehdet sisältävät DMT:tä, ja amazoninajahuaskaliaanin (Banisteriopsis caapi) kuori sisältää monoamiinioksidaasia (MAO) inhiboivia aineita. Tavanomaisissa oloissa MAO hajottaa DMT:n ennen kuin tämä ehtii toimia psykoaktiivisesti. Ayahuasca nautitaan tavallisesti edellisten kasvien osista valmistettuna “teenä.” Psilosybiiniä taas saadaan perinteisesti madonlakkien (Psilocybe) suvun sienistä. Kasviperäisiä psykedeelejä on käytetty ennen kirjoitettua historiaa ja käytetään yhä hoitotarkoituksiin monissa alkuperäiskulttuureissa.

Tässä katsauksessa käsiteltyjen 5-HT2AR-agonististen aineiden yhteydessä raportoidaan ilmiötä, jota kutsutaan “psykedeeliseksi kokemukseksi.” (Ilmiön nimi ei ole vakiintunut kirjallisuudessa. Siitä käytetään ainakin termejä “psykedeelinen kokemus” ja “mystinen kokemus”. Lisäksi kokemuksen tuottaviin aineisiin viitataan termeillä “hallusinogeeni”, “enteogeeni” ja “psykointegraattori.” Tässä katsauksessa käytetään selkeyden vuoksi termejä “psykedeelinen kokemus” ja “psykedeeli.”) 5-HT2AR-agonistit poikkeavat tavanomaisista farmakoterapioiden lääkkeistä siinä, että niillä on havaittu kykyä auttaa riippuvuuteen monessa eri aineluokassa (nikotiini, alkoholi, opiaatit), mahdollisesti psykedeelisen kokemuksen välittämänä.
Tiivistelmä EN: -
Yhdiste:ayahuasca, psilosybiini
Aihe:alkoholismi, riippuvuus, tupakkariippuvuus
Menetelmät:Kirjallisuuskatsaus
Otoskoko:
Muuta:
Tagit: mystinen kokemus, psykedeelinen kokemus
URL:
PDF: Lataa